Kuudennen viikon ajatuksia
Valon ruumis oli löytyessään vielä lämmin. Pehmeä, tuttu. Pusutin otsaa, pörrötin hiuksia, otin kädestä kiinni. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Jos olisin siinä hetkessä oikeasti ymmärtänyt, etten näe Valoa enää koskaan, en olisi ikinä päästänyt irti. Joten hyvä, etten osannut ajatella asiaa.
Kun menin muutaman päivän päästä hautaustoimistoon, virkailija kysyi monta vaikeaa kysymystä. Kuten, että haluanko mennä pukemaan Valon. Mietin sitä paljon. Iso osa minusta halusi. Ajattelin, että se olisi viimeinen tekoni Valon äitinä, luonnollinen, harras, tärkeä. Ruumiin kohtaaminen mietitytti silti. Kun pyörittelin asiaa päässäni, ymmärsin myös, että ruumiissa näkyisivät ruumiinavauksen jäljet. Ja että se olisi kylmä ja kankea. Ja että tilaisuus ei välttämättä olisi mutkaton ja kaunis.
Siispä en mennyt. Ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa, vaikka kuinka vakuuttelin itselleni, että se on vain Valon ruumis ja ettei ruumis välitä siitä, kuka sen pukee.
Hautajaisissa arkku oli auki ennen siunaustilaisuutta. Menin katsomaan, tiesin, että haluan nähdä viimeisen kerran. Kun näin arkun ja peitteen vierellä lepäävät tutut kädet, jalkani eivät enää kantaneet. Itkin lattialla. Menin shokkiin ja tärisin. Kuolema konkretisoitui tuossa tilanteessa, se oli silmieni edessä.
Ja vaikka arkussa oli Valo, se ei kuitenkaan ollut Valo. Vain tyhjä kuori, sekin ruhjottu ja muuttunut.
Tuhkauspäivää ei kertonut kukaan, enkä sitä kysynytkään. Silti mietin tuhkan laskemista edeltävinä päivinä, onko ruumis jo tuhkattu, onko se palanut pois, kadonnut maailmasta.
Tuhkan laskeminen oli jollain tapaa helpottava kokemus. Enää ei tarvinnut miettiä, missä Valo makaa kylmässä ja yksin. Hautapaikka, muistolehto, oli kaunis ja tunnelmallinen. Ei vieri vieressä isoja, tummia hautakiviä, vaan vaalea muuri, jossa oli monenlaisia pieniä ja persoonallisia muistoesineitä sinne haudatuille. Minusta se oli jotenkin kotoisa paikka, jos jonnekin piti jättää, niin hyvä että sinne.
Tuhkan laskemisen jälkeen tuli tunne, että on lupa ja aika siirtyä eteenpäin. Ei unohtaa, mutta päästää irti kaikkein kipeimmästä surusta. Alkaa käymään läpi tavaroita, laittaa pois, lahjoittaa. Ja sitä olen nyt vähän kerrallaan tehnyt. Se on vaikeaa, mutta joka kerta kun saan vähän tehtyä eteenpäin, tuntuu hyvältä. Tavarat nimittäin muistuttavat Valosta ja siitä, mitä ei enää ole, turhan kipeästi.
Kun menin muutaman päivän päästä hautaustoimistoon, virkailija kysyi monta vaikeaa kysymystä. Kuten, että haluanko mennä pukemaan Valon. Mietin sitä paljon. Iso osa minusta halusi. Ajattelin, että se olisi viimeinen tekoni Valon äitinä, luonnollinen, harras, tärkeä. Ruumiin kohtaaminen mietitytti silti. Kun pyörittelin asiaa päässäni, ymmärsin myös, että ruumiissa näkyisivät ruumiinavauksen jäljet. Ja että se olisi kylmä ja kankea. Ja että tilaisuus ei välttämättä olisi mutkaton ja kaunis.
Siispä en mennyt. Ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa, vaikka kuinka vakuuttelin itselleni, että se on vain Valon ruumis ja ettei ruumis välitä siitä, kuka sen pukee.
Hautajaisissa arkku oli auki ennen siunaustilaisuutta. Menin katsomaan, tiesin, että haluan nähdä viimeisen kerran. Kun näin arkun ja peitteen vierellä lepäävät tutut kädet, jalkani eivät enää kantaneet. Itkin lattialla. Menin shokkiin ja tärisin. Kuolema konkretisoitui tuossa tilanteessa, se oli silmieni edessä.
Ja vaikka arkussa oli Valo, se ei kuitenkaan ollut Valo. Vain tyhjä kuori, sekin ruhjottu ja muuttunut.
Tuhkauspäivää ei kertonut kukaan, enkä sitä kysynytkään. Silti mietin tuhkan laskemista edeltävinä päivinä, onko ruumis jo tuhkattu, onko se palanut pois, kadonnut maailmasta.
Tuhkan laskeminen oli jollain tapaa helpottava kokemus. Enää ei tarvinnut miettiä, missä Valo makaa kylmässä ja yksin. Hautapaikka, muistolehto, oli kaunis ja tunnelmallinen. Ei vieri vieressä isoja, tummia hautakiviä, vaan vaalea muuri, jossa oli monenlaisia pieniä ja persoonallisia muistoesineitä sinne haudatuille. Minusta se oli jotenkin kotoisa paikka, jos jonnekin piti jättää, niin hyvä että sinne.
Tuhkan laskemisen jälkeen tuli tunne, että on lupa ja aika siirtyä eteenpäin. Ei unohtaa, mutta päästää irti kaikkein kipeimmästä surusta. Alkaa käymään läpi tavaroita, laittaa pois, lahjoittaa. Ja sitä olen nyt vähän kerrallaan tehnyt. Se on vaikeaa, mutta joka kerta kun saan vähän tehtyä eteenpäin, tuntuu hyvältä. Tavarat nimittäin muistuttavat Valosta ja siitä, mitä ei enää ole, turhan kipeästi.
Kirjoitat hienoja tekstejä. Kiitos!
VastaaPoistaKiitos. Tällä hetkellä kirjoitan ihan pelkästään siksi, että saan käsiteltyä asioita ja työstettyä tapahtunutta. Itsekkäistä syistä siis, mutta ehkäpä näilläkin teksteillä on ulottuvuuksia, joita en nyt näe, kuten Valon blogin kanssa kävi.
PoistaRiipaiseva teksti. Pystyt hienosti pukemaan sanoiksi sen, mitä olet tuntenut ja kokenut. Ja jollain tavalla lukiessa tavoittaa sen saman fyysisen tuskan. Mutta niin kuin sanoit, siitä täytyy yrittää päästää irti. Voimia <3
VastaaPoistaNina
Mietin kyllä vähän aikaa, että voiko tällaisesta aiheesta, ruumiin kohtaamisesta, soveliaasti kirjoittaa, mutta tulin siihen tulokseen, etten ala liikaa miettimään, vaan käsittelen sitä mikä on mielen päällä.
PoistaNiin ja kiitos kauniista sanoista <3
PoistaOn liikuttavaa lukea, kuinka "sanot nyt ääneen" niitä täsmälleen samoja ajatuksia, joita sanoin ja koin itse vuosi sitten, kun erityiseni oli kuollut. Tuokin, mitä sanoit ruumiista ja tuhkaamisesta ja sen jälkeisestä helpotuksesta. Seurasin Valon vaiheita ja nyt seuraan näitä sinun Pimeän vaiheitaisi. Itsellä ne vaiheet harvemmin enää ovat aivan niin pimeitä. Blogisi on antanut minulle paljon. Voimia!
VastaaPoistaIhmisen psyyke on ihmeellinen - se osaa tehdä surutyön ja "parantua eheäksi" jälleen kun sitä vain kuuntelee ja antaa itselleen aikaa. Niin toivon ja uskon.
PoistaOn aina yhtä mukavaa kuulla, että teksteistäni on jotain hyötyä.
Voimia myös sinulle!
Jotenkin tuhkaaminen tuntuu paremmalta ruumiin hautaamisen sijaan. Näistä asioista on vaikea kirjoittaa ja tuntuu niin raa'alta sanoa tuo. Mutta oma isäni haudattiin puolitoista vuotta sitten ja mieleen tulee tasaisin väliajoin isä siellä haudassa.. Eihän siellä isää enää ole, kuten sanoit: kuoret vain jäävät. Silti se ajatus ei tunnu hyvältä.
VastaaPoistaValon muistopaikka kuulostaa tosiaan kauniimmalta ja lempeämmältä, vailla sitä jyhkeää ja tummaa hautakiveä. Valkeuden ja muistojen paikka.
Anu
Minulle oli itsestään selvää, että Valo tuhkataan. En edes oikein osaa selittää miksi. Mutta sitä ei tarvinnut miettiä kahdesti.
PoistaYksi ajatus siellä takana on hindujen usko siitä, että sielu vapautuu ruumiista kun se poltetaan. Minusta se on kaunis ajatus.
Minä tulin blogiisi googlaamalla. Ennen blogiasi tuli teksti, jonka otsikkona oli "Hämärän vaiheet". Varmaan sinäkin ajan kanssa näet -vaikkakaan et Valoa - hieman valoa ja pääset pimeästä hämärän vaiheeseen. Kiitos, että olet halunnut jakaa Valon elämän tarinan ja nyt omia tuntojasi. Uskon, että sen myötä me lukijatkin olemme saaneet paljon. Jaksamista suuressa surussasi.
VastaaPoistaKiitos. Minä toivon ja uskonkin, että suru jalostuu ja muuttuu. Haluan kunnioittaa Valon elämää jatkamalla omaani ja pitämällä mukana ne opit, jotka Valolta sain. Ikävä on elämän mittainen, mutta surun ei tarvitse sitä olla.
PoistaKäsittelet hienosti asioita ja ajatuksiasi, näitä ei moni uskalla ja "henno" sanoa suoraan. Valolta olet saanut luvan ja voiman puhua asioista kuten ne ovat, niiden oikeilla nimillä, yksi Valon opetuksista sinulle. Minullekin on itsestään selvää, että minut pitää tuhkata, olen sen monille sanonut, jotta tietäisivät. Ajattelen samoin, että sielu vapautuu ja kaikki elollinen lakkaa palamisessa, kaunis ajatus ja lohdullinen, haistuu savuna ja henkenä ilmaan. Vaikka se "oikea henki" onkin jo mennyt. Voimia sinulle ja levollista oloa!
VastaaPoistaOn totta, että Valon myötä minulta lähtivät viimeisetkin halut yrittää näyttää ulospäin joltain muulta kuin mitä olen. Se on myös iso lahja, on tosi vapauttavaa pystyä olemaan vain oma itsensä. Valon vaiheet blogiakaan en olisi voinut pitää ilman rehellisyyttä, ei sinne olisi tullut juuri tekstejä, jos olisi pitänyt luoda kuva elämästä, jossa ei ole ongelmia tai suuria tunteita laidasta toiseen.
PoistaToisaalta avoin kirjoitustapani tekee minusta myös hyvin haavoittuvan. Onneksi blogin kommentoijat ovat aina osanneet olla korrekteja myös.
Olen samaa mieltä MarLin kanssa siitä, että on todella hyvä, että puhut kuolemasta niinkuin se Valon kohdalla on. Kauniisti ja rehellisesti. Kukaan ei halua ajatella lapsen kuolemaa, varsinkaan oman lapsen, mutta silti sitä tapahtuu. Muutenkin kuolema on aihe, jota ei ole helppo käsitellä. Kuitenkin se on vääjäämättä läsnä jokaisen elämässä jossain vaiheessa ja mielestäni olisi tärkeää pystyä kohtaamaan se. En ole menettänyt ketään ydinläheistäni, mutta olen paljon puhunut kuolemasta ja siihen liittyvistä jutuista. Olen monesti kehottanut äitiäni tekemään hoitotahdon, koska tiedän, että hän ei esim. halua koneisiin ja vaikka minä tiedän sen, en ole varma pystyykö sisareni tai isäni noudattamaan hänen tahtoaan.
VastaaPoistaItse kun ajattelen Valon kuolemaa, en siis tuntenut häntä, suruun sekoittuu myös helpotusta. Tärkeimpänä se, että enää Valon ei tarvitse kärsiä kipuja. Vaikeasta aiheesta huolimatta olen iloinen että jatkat blogin pitämistä. Ja uskon että moni saa tästä hurjasti voimaa ja apua omien tunteiden käsittelyyn. Kiitos ja kaunista kevättä.
Kuolema on yhteiskunnassamme vaiettu ja maton alle lakaista asia. Ihmiset elävät keskimäärin tosi pitkään - minunkin isovanhempani elävät vielä. Kuolema on kuitenkin meillä kaikilla edessä ja luonnollinen osa elämää.
PoistaOman lapsen kuolema ei sen sijaan ole niin luonnollista, vaikka tavallaan onkin. Ei tarvitse mennä kovin kauas menneisyyteen tai nykypäivänäkin vain toiseen maahan ja lapsen kuolema on paljon "normaalimpi" asia.
On hienoa, jos voin omasta suruprosessistani kirjoittaessani auttaa muita.
Minuakin lohduttaa ajatus, että Valon ei tarvitse enää kärsiä.
Minä odotin siskon tuhkaamista, tuntui, että silloin hän lakkaa olemasta se eloton ruumis. Pääsisi jotenkin vapaaksi kokonaan. Toivon sinulle niin paljon voimia, etten osaa edes sanoa. Noora
VastaaPoistaTuhkaaminen tuntuu tosiaan paljon vapauttamammalta ja kauniimmalta ajatukselta. Vaikka varmaan jollekulle perinteinen hautaaminen voi myös olla arvokasta ja tärkeää. Itsestäni tiedän, että minua olisi vaivannut ajatus Valon ruumiista. Nyt se on vapautunut ja poissa.
PoistaToivon elämääsi lohtua ja lempeyttä, olet viisas nainen<3
VastaaPoistaKiitos.<3
PoistaKirjoituksesi ovat rohkeita ja kauniita. Niin aitoja. Pidin kovasti valon vaiheet -blogistasi. Pidin Valosta ja siitä kuinka rakkaudella häntä hoidit. Välillä miettii sairaan lapsen kohdalla, kuinka epäoikeudenmukainen maailma on. Kuinka pieni lapsi on laitettu maan päälle kantamaan kovia tuskia ja kipuja. Kuolema on kauhea ja surullinen asia, mutta olisipa myös kauheaa, jos kuolemaa ei olisi. Toivon sinulle ihanaa kevättä kaikesta huolimatta. Uskon, että pimeän vaiheet muuttuvat vielä onnen vaiheiksi :)
VastaaPoistaKiitos.
PoistaMinulle vaikein paikka Valon äitinä oli kipujen seuraaminen vierestä. Valolla oli iso taakka kannettavaan ja hän oli rohkea poika. <3
Luin Valon vaiheet blogiasi ja nyt alan seuraamaan sinun omaa blogiasi :) oma poikani on sydänsairas ja meillä on ollut vaikea matka, teidän tarinaa lukiessa on saanut itselle voimaa nousta jokaiseen päivään. Kiitos, kun kirjoitat asioista juuri niinkuin ne ovat. Toivon, että olosi helpottaa päivä päivältä, edes vähän! Valo kulkee sydämessäni, ihanana taistelijana. Sinä kuljet esimerkkinä! <3 iso kiitos, kun jatkat oman blogin kirjoittamisella! <3 kirjoitat kauniisti!
VastaaPoistaToivon kovasti voimia sinulle ja kaikkea hyvää pojallesi. Olen otettu, että pystyn kirjoituksillani auttamaan ja voimauttamaan. Se on suuri kunnia.
Poista