Pimeän jälkeen

Kävin toissaviikolla vammaisperheiden vertaistukitapaamisessa. Ensimmäistä kertaa Valon kuoleman jälkeen. Kun sain kutsun, mietin hetken, onko minulla oikeutta mennä sinne. Useampi ystävä ja tuttu totesi tapaamisen jälkeen, että oli näkevinään meidän pojan kuvan facebookin newsfeedissä, mutta oli todennut, ettei se voinut olla, koska "mitä sä tekisit siellä". Niinpä. Valon kuolema oli riuhtaisu pois tietystä viitekehyksestä. Erityisarki loppui. Terapeutit, joiden kanssa vuosien varrella tultiin aika läheisiksikin, eivät yhtäkkiä enää käyneet. Blogi, jota kirjoitin meidän arjesta, ei enää voinutkaan jatkua samalla teemalla. Vertaistuki, järjestöt ja tapahtumat... Ne eivät tavallaan enää koskettaneet. En oikein missään vaiheessa ole saanut mitään irti kuolleiden lasten vanhemmille tarkoitetuista vertaistukiryhmistä. Harvempi heidän joukostaan on elänyt vuosia vaikeasti sairaan lapsen kanssa katsellen sairauden etenemistä ja oireiden voimistumista. Silloin kuolemaan liittyy

Imetysdietin purkamisen jälkeen ensimmäinen ruoka, jonka tein, oli tämä ghanalainen kananmunapata, sillä se oli niitä harvoja, joita olin todella suuresti ikävöinyt. Minulla on ollut elämässä pitkiäkin jaksoja, jolloin en ole ostanut kotiin mitään eläinperäisiä tuotteita. Viimeisin päättyi kun Valo oli noin neljävuotias eli kolmisen vuotta sitten (jos sitä imetysdieettiä ei lasketa mukaan). Olin silloin todella väsynyt, uupunut ja nuutunut, monestakin syystä, joista monet olivat toki ennemmin psyykkisiä kuin fyysisiä. Joka tapauksessa kananmunan palauttaminen ruokavalioon sai oloni paranemaan huomattavasti, itse epäilen, että b12-vitamiinitasoni olivat päässeet tosi alhaisiksi, sillä se imeytyy vitamiinitableteista kohtuullisen huonosti. Siitä lähtien olen popsinut kananmunaa. Munat ovat ghanalaisessa keittiössä isossa roolissa, niitä syödään keitettynä ruoan lisukkeina, paistetaan munakkaiksi ja munakokkeleiksi sekä käytetään patojen osasina. Kananmunan suosio länsiafrikkalaisessa ru

Tämä viikko on sujunut tiiviisti keittiössä valmistellen kolmosen lauantaisia syntymäpäiväpirskeitä. Vaikka leipominen onkin mielestäni hauskaa puuhaa, niin onneksi näitä juhlia ei tarvitse järjestää kuin kaksi kertaa vuodessa. Tai onneksi ja onneksi, järjestäisin juhlat kyllä oikein mielelläni kolmesti vuodessa. Yksi juhlija nimittäin puuttuu joukosta. Lauantaina on paitsi kolmosen juhlapäivä, myös surun päivä, sillä Valon kuolemasta tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta. Mietin jonkin aikaa, haluanko järjestää juhlia samalle päivälle, mutta lopulta päätin, ettei se ole katastrofi. Aikataulullisesti tämä viikonloppu sopi nimittäin paremmin. Kaksi vuotta vaikuttaa numeroina lyhyeltä ajalta, mutta siitä kun näin Valon viimeksi tuntuu olevan ikuisuus. Se on kokonaan jossain toisessa ajassa, tavoittamattomissa. Joskus jään miettimään sitä kuinka Valokin kerran eli täällä samassa asunnossa ja muistelen, millaista arki oli silloin.  Kolmosen kasvaessa tulee eteen esineitä, jotka muistut

Kuvatulkkaus: kolmonen nukkuu neulotussa unipussissa muutaman päivän ikäisenä Kolmonen täyttää lauantaina vuoden. Ilmassa on pientä, jännittävää kutinaa, vaikkei hän itse vielä mitään syntymäpäivästään ymmärräkään. Varsinkin kolmosen ensimmäiset elinkuukaudet tuntuivat tosi voimauttavilta, oli ihanaa seurata elämän alkua ilman taustalla piilevää huolta. Kaikki kehitys tuntui ihmeelliseltä ja upealta. Pikkuhiljaa normaalista on tullut normaalia, vaikka tottakai olen edelleen hurjan ylpeä jokaisesta uudesta taidosta. Nyt yksivuotiaana kolmonen on jo vauhdikas menijä. Konttaus on vaihtunut kävelyyn ja juoksuaskeleitakin harjoitellaan. Koko hereilläoloaikansa hän taapertaa sinne sun tänne samalla jatkuvasti höpöttäen  omia juttujaan. Kenkien sisältä ja keittiön laatikostoista löytyy mitä eriskummallisempia asioita. Sanojakin tulee, muun muassa mmppu (lamppu), uuvvä (ruuvi), äiti, iburri (imuri) ja omppu. Muita kotona puhuttuja kieliä en ole erottanut kolmosen puheesta, mutta s