Pimeän jälkeen

Tervehdys kaikille pitkästä aikaa! Tammikuu on sujahtanut loppusuoralle huippunopeasti. Aika paljon olen tehnyt psyykkistä työtä sanoen hyvästejä hoitovapaalle ja orientoituen pikkuhiljaa työelämään. Toisaalta on ihanaa saada arkeen vähän vaihtelua ja uusia tuulia, mutta tiedän että tulen kaipaamaan aikataulujen vapautta ja kiireettömyyttä. Kolmonen tarvitsee ihan selkeästi jo päiviinsä paljon enemmän ikäistään leikkiseuraa, kuin mitä kotoa käsin pystyn tarjoamaan. Ei hänkään 9 tuntisia hoitopäiviä silti tarvitsisi ja toivonkin että saamme miehen kanssa arjen sumplittua niin, että päivien pituus saadaan nipistettyä pienemmäksi. Itse kävin viime viikolla sekä hakemassa työlomaa vakityöstäni että allekirjoittamassa kesäkuun loppuun asti kestävän työsopimuksen. Samalla pääsin vähän kurkistamaan tulevia työtiloja, - kavereita ja asiakkaita ja kaikesta tuli tosi hyvä fiilis. Minut otettiin vastaan innolla ja hymyillen. Lisäksi pääsen tekemään työtä moniammatillisessa tiimissä itsel

Muistan, kuinka toimme ex-miehen kanssa pikkuisen Valo-nyytin kotiin ja toinen kissamme tuli haistelemaan turvakaukaloa uteliaana heti ovelle.  Esikoinen vaihtoi tuolle nyytille vaippaa ja jutteli mukavia. Muutamia kuukausia myöhemmin itkin itseni joka ilta uneen koska olin niin huolissani lapsestani, eikä kukaan ottanut huoltani todesta.  Muistan, kuinka Valon mahtava fysioterapeutti tuli meille ensimmäistä kertaa ja toi mukanaan yksinkertaisen lelun, ensimmäisen lelun jolla Valo pystyi leikkimään. Se määritteli seuraavien vuosien suunnan. Ilo ja onnistumisen tunne Valon kasvoilla sytytti päässäni lampun ja motivoi minua sinnikkääseen kuntoutustyöhön yhdessä ammattilaisten kanssa. Muistan, kuinka istuin kaksin Valon kanssa neurologin vastaanotolla ja hän kertoi että aivojen magneettikuvista nähdään että Valolla on aivoissa etenevä sairaus. Muistan päätöksen keskittyä ja antaa mahdollisimman paljon aikaani Valolle niin kauan kun hän on täällä. Muistan,