Pimeän jälkeen

Luin netissä artikkelia. Tekstin keskeytti animoitu mainos, jossa alipainoinen tyttö hyppi farkuissa ja rintsikoissa. Se mainosti "uskomatonta, unohdettua laihdutuskikkaa, joka pudottaa ylimääräiset kilot muutamassa päivässä". Kylki- ja lonkkaluut paistoivat. Kas, siinäpä meille tavoiteltavaa! Syksyn tulon ennustaakin varmimmin kai se, että iltapäivä- ja naistenlehdet jakavat kilvan vinkkejä kesäkiloista eroon pääsemiseen. Sitä ennen on joulusta asti on yritetty bikinikuntoon.  Ihannepaino on alipaino ja ainoa paikka jossa rasvaprosentin on suotava olla iso, on rinnoissa. Hiuksissa ei saa olla harmaata. Ripsien täytyy olla tummat ja tuuheat. Kulmakarvojen täytyy olla siististi nypityt.  Kapitalistin näkökulmasta kukaan ei voittanut geeniarpajaisissa koska naisille myyty ulkonökökuva on niin epärealistinen. Kauneudenhoitoon ja kaikenlaiseen vartalon kiinteytykseen ja muokkaukseen käytetään epäilemättä pyörryttäviä summia rahaa. En voi välttää ajatusta suuresta huijaukses

Kävin esikoisen kanssa viikko sitten Tubecon -tapahtumassa. Mikä hengästyttävä määrä teinejä ja esiteinejä! Ja mikä hysteerisen korkea ja kirkuvan kimeä ääni lähtikään oman sukupuoleni nuoremmista edustajista. Tunsin itseni vanhaksi ja kalkkeutuneeksi, sillä olin jo kahden tunnin jälkeen valmis juoksemaan areenan ovista kohti kotia ja hiljaisuutta. Youtubekulttuuri on minulle muutenkin vieras ja vaikeasti lähestyttävä, vaikka ei sen ehkä pitäisi olla, sehän on selkeästi sukua bloggaamiselle ja ehkäpä jollain tapaa nuorekkaampi(?) tapa tehdä samaa asiaa. Minulle videokulttuurissa on vierasta ennen kaikkea ehkä se, kuinka lähellä yksityisyyden rajapintaa se kulkee, tubettajat kuulemma ovat käyneet gynekolgillakin kameran edessä. Toisaalta kyllähän monessa blogissakin on koko perhe valokuvin esiteltynä läsnä ja monesta asiasta puhutaan hyvinkin estottomasti. Kaipa blogit ja vlogit vastaavat ihmisten loputtomaan uteliaisuuteen. Sen lisäksi, että pitää kirjallisessa tai videomuodossa oleva

Vertaistukiryhmässä puhuttiin katkeruudesta ja tunnekylmyydestä. Tuttuja tunteita. Paitsi, että kävin ne läpi jo kun Valon sairaudet ja vammat alkoivat selviämään. Miten voikaan tuottaa tuskaa nähdä terve vauva ohimennen kaupungilla. Kuinka katkeraa kuulla vauvauutisia tuttavilta, tietäen, että niillä kaikki kuitenkin menee hyvin. Millaista onkaan katsella terveitä taaperoita uimarannalla nauttimassa. Ja samaan aikaan nähdä kaikkien tuijottavan sylissäni istuvaa lasta, kuin alleviivaten sitä, mitä minulla ei ole oikeutta kokea. Ja urheana istua kuitenkin siinä, jutella lapselleen, leikkiä hänen kanssaan ja viedä rantaveteen uittamaan varpaitaan... Miten vaikeaa onkaan tuntea sympatiaa muiden niin vähäpätöisiltä tuntuvia murheita kohtaan. Kuunnellen, mutta päivitellen päänsä sisällä, että mitä vittua tuokin nyt tuossa valittaa. Tietäisipä vaan kuinka rankkaa ja kamalaa MINULLA on. Ainoa, mikä jotenkin liikutti, olivat toisessa samanlaisessa tilanteessa olevat. Ne ovat kovin itsekkäit

Jokin aika sitten, kun avasin blogin internetversion vastatakseni kommentteihin, kavahdin ensireaktiotani : onpa tämä synkkä. En tarkoita tekstejä, vaan värimaailmaa. Aloittaessani blogin hautajaisten jälkeen, halusin kaikesta mustaa ja tummaa. Se oli mieleni väri, ainoa oikea sävy lapsen kuolemasta kertovaan blogiin, ajattelin. Ja nyt, ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tänne tarvitaan jotain muuta, jotain uutta, väriä ja valoa. Jotain on tapahtunut, jokin on muuttunut sisälläni. En näytä enää niin synkältä, en tunne enää niin synkästi. Huomaan sen kyllä muutenkin, hymyily on erilaista kuin ennen, erilaista kuin vuosiin. Sisältäni löytyy edelleen jotain kovin huoletonta, nyt kun en enää tunne pahaa oloa ja avuttomuutta lapseni sairaskohtauksien ja kipujen edessä. Ja sitten se pieni ääni kysyy, että onko tämäkin nyt ihan ookoo ja hyväksyttävää, noin vain hypätä johonkin värikkääseen, odottaa uutta, luottaa sokeasti että tulevaisuus tuo mukanaan hyvää.  Sanon välillä, etten pelkä

Viides kuukausi Valon kuolemasta tuli täyteen varkain, reissuun lähdön tohinassa. No, ei ehkä varkain sikäli, ettenkö olisi muistanut asiaa - en vain halunnut kirjoittaa siitä tänne erikseen. Puolen vuoden raja lähestyy ja se tuntuu merkittävältä, älkää kysykö miksi. Jollain tapaa tuntuu, etten halua päästää sitä lähelle. Elämä Valon kanssa on koko ajan kauempana. Uutta tulee tilalle sekä tietoisesti että väistämättä. Ajattelen joka ilta että Valolla on hyvä olla nyt. Se auttaa hyväksymään tapahtuneen, vaikka tuntuu edelleen välillä että se oli minun vikani. Että jos olisin ollut parempi äiti, olisin voinut estää kuoleman. Onneksi ensihoitajat sanoivat, että Valoa ei todennäköisesti olisi voitu pelastaa vaikka olisimme lähteneet sairaalaankin. Epäilen joskus sanojen todenperäisyyttä, mutta yhtäkaikki ne ovat auttaneet paljon suruprosessissa. Ajattelen Valoa paljon, mutta erityisarki alkaa tuntua yhä usvaisemmalta. Silti huomaan kaupungilla liikkuessani tarkkailevani esteettömyysasi