Pohdintaa
Ei minulla taida olla näin kesäkuun kynnyksellä mitään uutta sanottavaa. Arki rullaa, on ikävä. Yritän muodostaa jonkinlaista uutta vahvempaa sidettä esikoiseen, joka vuosien ajan jäi vähemmälle ja josta vuosien ajan tunsin niin huonoa omaatuntoa. Kaikesta voi tuntea huono äiti -fiiliksiä, tästä varsinkin. Mutta jos parisuhteen osapuoli b ei ota edes vapaaehtoisesti sairasta lastaan syliin useamman vuoden aikana, saati että osallistuisi kuntoutukseen, niin sairaan lapsen kanssa eläminen kaatuu epäilemättä kokonaan sen hoidettavaksi, joka ottaa lapsensa syliin myös vapaaehtoisesti. En tiedä, onko tekosyy sanoa, että olin olosuhteiden uhri, enkä jaksanut enempää, mutta siltä se kuitenkin tuntuu. On julmaa, että kärsijänä oli poikani, joskaan en epäile, etteivätkö hänen perustarpeensa olisi tulleet tyydytetyiksi. Hän joutui kuitenkin ainokaisen asemastaan venymään isoveljeksi, joka ymmärtää, antaa tilaa ja odottaa. Loppujen lopuksi mennyttä on turha liikaa murehtia, kun sitä ei v...