Pimeän jälkeen

Muutama päivä ennen synnytystä heräsin aamulla tajuten, ettei oikea puoli kasvoistani toimi. Koska eletään hakukoneaikakaudella, olin diagnosoinut itseni puolessa tunnissa: kasvohalvaus.  Terveyskeskuksen ja synnytyssairaalan selviteltyä mihin luukulle kuulun ja päästyäni lopulta päivystävälle terveyskeskuslääkärille, hän vahvisti itseannetun diagnoosin. Hän myös ehdotti vahvan kortisonikuurin syömistä, josta ystävällisesti kieltäydyin. Myöhemmin synnytyssairaalan lääkäri totesikin, ettei sitä suositella raskaana oleville tai imettäville. Valon ACTH-hoidon aikana kävi kyllä todella selväksi millainen myrkky kortisoni on, eikä tullut mieleenkään aloittaa sitä. Varsinkaan, kun olin lukenut niiden hakukoneosumien joukosta aika monesta lähteestä, että kortisonikuurista ei ole merkittävää hyötyä paranemiseen.  Kasvohalvauksia tavataan jonkin verran loppuraskaudessa, siis tilastollisesti enemmän kuin muussa väestössä, joskin halvaus voi iskeä muutenkin. Syinä voivat olla mm. borr...

Terveisiä maidontuoksuisen arjen keskeltä. Olemme nyt saaneet tutustua uuteen tulokkaaseen kaksi viikkoa. Valon vauva-ajalta on jäänyt muistiin lähinnä painava väsymys ja huoli, joten olin valmistautunut kauhujen viikkoihin. Kaikki on kuitenkin mennyt tähän asti paljon helpommin kuin osasin odottaa - tai ehkä viisi vuotta vaikeasti sairaan lapsen hoitoa on koulinut minua.  Tottakai olen väsynyt. Kolmonen nukkuu muutaman tunnin pätkissä ja viihtyy tiheään rinnalla. Unikin on parasta sylissä tai kainalossa. Kädet ovat enimmäkseen varattuna, onneksi on kantoliina niihin hetkiin kun pitää saada tehdyksi jotain.  Kolmosen kannalta on täysin ymmärrettävää, että hän haluaa olla lähellä, onhan hän ollut ihoni alla kasvamassa miltei kolmesataa päivää. Onneksi myös miehen syli kelpaa. Sitä paitsi, jos sattuu olemaan täysin muiden avun varassa, on viisasta pitää heidät lähellään, vai mitä? Kamalan tiukassa on käsitys että pienen vauvan lähellä pitäminen hemmottelee lapsen pilalle ta...

Vuosi sitten klo 6:57 heräsin kuoleman hiljaisuuteen. Kello 6:59 soitin hätäkeskukseen ja kerroin poikani kuolleen. Sitten soitin yövuorosta palailevalle miehelle ja äidilleni. Ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuksia. Kävelin ahdistuneena ympäri asuntoa. Lopulta ensihoitajat tulivat. Valo oli vielä lämmin, he koettivat elvyttää. Ei vastetta. "Todetaan kuolleeksi. " Olin shokissa, pyytelin anteeksi. Mies tuli. Ensihoitajat ohjeistivat häntä. Vanhempani tulivat. Ensihoitajat taisivat silloinkin olla vielä paikalla. Jossain vaiheessa he lähtivät. Sitten tuli poliisi, tutki ruumiin ja haastatteli minua. Heidän lähdettyään sain jättää Valolle hyväiset ennen kuin ruumis haettiin pois. Muistikuvat ovat selviä, epäilemättä loppuelämäni.  Seurasi tyhjiä päiviä, itkua ja lopulta rauha. Hautajaisjärjestelyjä ja kriisityöntekijöiden kanssa puhumista. Onneksi minulla oli tukea ja apua. Jossain vaiheessa oli pakko päättää palata normaaliin arkeen. Hitaasti, mutta varmasti, elämä jat...

Niinhän siinä sitten kävi, että päädyimme lopulta käynnistykseen. Se onneksi tarkoitti vain sikiökalvojen puhkaisua. Lopulta Valon päivän iltana, siis 3.2., syntyi pieni, ihana ihminen. Hän painoi 3920g ja olihan siinä vähän ponnistamista. Vaan palkinto päämääränä koetoksesta selvittiin. Synnyttyään pieni mies hyökkäsi rinnalle ja söi seuraavat kuusi tuntia, joten hän taisi olla jo hieman nälkäinen. Vuorokauden iässä hän rupesi katselemaan ympärilleen. Voi mikä tunne tulee kun hän yrittää sinnikkäästi zoomata kohti kasvojani. Herkistävää oli myös avata kotiovi nyytti kainalossa. Kuinka onnekkaita me olemme!