Pimeän jälkeen

Valon kuolemasta tulee kuluneeksi pian yhdeksän kuukautta. Melkein vuosi. Olo on ollut pidemmän aikaa tasainen, ajattelen, että johonkin tälle akselille se ehkä asettuukin - tai ainakin toivon, ettei Valosta tule pitkän ajan kuluessa liian kaukainen muisto. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, on ikävä, muttei enää niin suru. Näin on aika hyvä. Valo on mukana, muttei riipaisevalla tavalla. Paljon on auttanut vahva oivallus siitä, että Valolla on kaikki hyvin. Vuosien ajan arkea leimasi huoli Valon terveydestä. Jatkuva, piinaava ja kuluttava ajatus epilepsiasta, refluksista ja kaiken takana aivoja mylläävästä mysteerisestä sairaudesta... Valon sairauksien aiheuttamat kivut olivat läsnä arjessa ihan koko ajan, varsinkin huonompina kausina. Ei mennyt hetkeäkään, etteikö Valon oloa olisi tullut tarkkailtua. Valo myös tarvitsi ihan kaikessa toiminassaan apua, joten häneen muodostui erilainen suhde kuin esikoiseen, jonka kasvatuksen yksi osa on ollut siinä, että hän oppii pikkuhiljaa toimimaan i

Kävin esikoisen kanssa syyslomamatkalla Tallinnassa. Museojonossa, meidän takana, puhisi kaljamahainen, keski-ikää lähentelevä mies tummanvihreä pilottitakki päällään. Hänellä oli mukanaan alakouluikäinen lapsi, samanlaisessa pilottitakissa. "Vittu näitä virolaisia kun ovat niin pihejä etteivät voi laittaa tarpeeksi asiakaspalvelijoita vaan joutuu paska vie jonottamaan", hän puoliksi huusi aggressiiviseen sävyyn pojalleen. Tunsin halua vajota maan alle tai vähintäänkin vaihtaa kansalaisuutta ja välttää suomalaisiin Tallinnan turisteihin liittyvät stereotypiat. Jäin myös miettimään kasvatusasioita, sitä kuinka suuri merkitys sillä, millaisen arvomaailman lapsellemme annamme, on. Ja kuinka vaikeaa noita lapsena opittuja käsityksiä on myöhemmin murtaa. Jos lapsen elämää ympäröi homogeninen massa ja kotikasvatus on ihmisiä ulkoisten ominaisuuksien perusteella arvottavaa, niin on vaikea kasvaa avarakatseiseksi. Jos tottuu siihen, että päiväkodissa ja koulussa on ikätovereita ymp

Tuli mainittua edellisessä kirjoituksessa Valon myötä elämään juurtuneet harrastukset, jotka on helppo toteuttaa kotona. Viherkasvien lisäksi, ja oikeastaan ylitse muiden, on kokkaus. Ruoanlaittohan on syvimmillään taidetta, makujen, värien, rakenteiden ja ravintoaineiden harmoniaa. Minulle ruokaan liittyy myös vahvasti kulttuurinen aspekti ja kun elämä on pakottanut pysymään tiiviisti kotiympyröissä, niin olen matkaillut lautasella ympäri maailmaa.  Niinpä, lähestyvän YK:n päivän kunniaksi, päätin julkaista reseptin. Mutta - älkää pelästykö - se ei ole mokkapalat tai mangojuustokakku. Tämä resepti tulee Länsi-Afrikasta, enkä oikein usko, että tällaista on suomen kielellä ennen julkaistu. Kassava on palmun juurta, ruskea pötkylä, joka muistuttaa juuresta. Kun sen kuorii, alta paljastuu valkoinen "liha". Kassava on raakana myrkyllistä, joten se pitää keittää kypsäksi. Kassavan maku on eksoottinen ja juuri siksi valitsinkin sen reseptieni tähdeksi. Jamssi on hyvää, mu

Syksy tuli vähän huomaamatta. Varsinkin syyskuu suorastaan vilahti aurinkoisena ja lämpimänä ohi. Kolmekymppiskukkakimput lakastuivat aikaa sitten. Esikoisen tusinasynttäritkin tulivat ja menivät. Tomaatit tekivät syyskuussa satoa ja kamalasti lisää kukkia. Kauniina ajatuksena oli siirtää ne sisälle kun ilmat kylmenevät, mutta niissä oli kirvoja. Valon myötä hankin elämääni kotona helposti toteutettavissa olevia ja jännittäviä harrastuksia, kuten viherkasvit (todella helppo ja halpa harrastus: kastele kun ehdit ja muistat!). Minulla ei ole oikeastaan lainkaan koriste-esineitä, mutta kasveja on vuosien varrella kertynyt. Yksi kaktus on matkannut mukana siitä asti kun menin yläasteelle. Nyt  jo aika mahtavan kokoisiksi ehtineet traakkipuun ja fiikuksen sain tupaantuliaisiksi silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin. Valon kuoltua sain jonkinlaisen koristebambun, joka oli täynnä valkoisia kukkia ja jota olen suurella rakkaudella hoitanut. Kaikilla kodin kasveilla on tunnearvoa ja ta

Esikoinen oksensi tässä taannoin yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Aika upeaa sinänsä, että hän on päässyt sairastamisen suhteen kovin helpolla. Ymmärrettävästi hän ei kuitenkaan osannut tulkita oksettavaa oloaan tarpeeksi nopeasti oikein ja perheessämme tuttua tutumpi Yrjänä, jo lähes ystäväksi muodistunut, otti määränpääkseen lattian. Olipa outo flashback olla kuuraamassa lattiaa nelinkontin. Kuinka monta kertaa Valon oksennuksia tulikaan lattialta lapioitua! Siinä oli jotain lähes kotoista... Mutta seurannut yö oli mitä kamalin. Pelkäsin aivan kamalasti, että löydän aamulla esikoisen kuolleena sängystä. Tiesin kyllä, ettei se ole rationaalista. Että lapset eivät noin vain kupsahtele vaikka ovatkin sairaina. En ole koskaan ennen pelännyt samalla tavalla, en Valon sairastaessa, enkä esikoisen sairastaessa ennen Valon kuolemaa. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta Valon kuoleman jälkeen ja ilmeisen tunteita kuohuttava. Oli kummallista kaivaa esiin kuumemittari, jonka edellinen osoite oli

Eräänä maanantaiaamuna muutama viikko takaperin silmälasini ottivat ja sanoivat naps. Siististi keskeltä kahtia. Juuri kun olin suihkunraikkaana viittävaille vetämässä kenkiä jalkaan ja kiiruhtamassa juna-asemalle. En kiroa ääneen juuri ikinä, mutta silloin suustani levisi ilmoille arsenaali, joka sai yövuorossa olleen miehen nostamaan päänsä sängynpohjalta ja kysymään, onko kaikki hyvin. Totesin, että ei tässä hätää, tungin silmälasinpuolikkaat koteloon ja kipitin ovesta ulos. Minua on siunattu monenmoisella, mutta hyvä näkö ei kuulu näiden joukkoon. Näen lähelle hyvin, mutta jo tietokoneen ruudun etäisyydelle katsoessa teksti alkaa sumeta. Puhumattakaan siitä, että näkisin aamuruuhkassa ohi suhahtavien bussien numeroita, juna-asemien aikataulunäyttöjä tai vastaantulevien ihmisten kasvoja. Töiden jälkeen iltapäivällä lampsin optikkoliikkeeseen kehysvalikoiman äärelle. Kuten olin arvellutkin, vanhoilla kakkuloilla ei ollut juuri toivoa uudelleenyhtymisestä. Muovi on paskaa tavaraa,