Pimeän jälkeen

Joulukuu on mennyt hujahtaen. On ihanaa seurata kolmosen intoa, odotusta ja riemua jouluvalmisteluja tehdessä. Koko joulukuun meidän jääkaapin ovessa olevaan tonttupostilaatikkoon on ilmestynyt aamuisin postia ja postissa pieni puuha sille päivälle. Olemme käyneet erilaisissa museoissa, konsertissa, nukketeatterissa ja liikuntapaikoissa sekä askarrelleet ja leiponeet. Tämä on ollut samalla eräänlainen hoitovapaan grande finale, viimeinen mahdollisuus mennä ja tehdä juttuja omien aikataulujen mukaan. Esikoisen lapsuudesta muistan hyvin että lapsen kanssa joulussa on erityistä taikaa, mutta olin totaalisesti unohtanut, millaiset kierrokset lähestyvä joulu ja siihen liittyvä jännitys saa aikaan. Tänä aamuna pystytimme ja koristelimme kuusen ja sen jälkeen kolmonen on puhunut lakkaamatta siitä että joulupukki jättää lahjat sen alle. Korostaen puheitaan hyppimällä ja pomppimalla duracell tyliin. Pian odotus palkitaan ja jännitys laukeaa. Joulua vietetään meidän perheessä jo

Valolla oli syntymäpäivä viime viikon lauantaina. Vettä satoi harmaana verhona ja päivä oli hämärä. Yhdeksän vuotta sitten lunta pyrytti valkeana verhona ja päivä oli yhtä hämärä. Hakeuduin aamulla Naistenklinikan päivystykseen lapsivesien puhjettua, sillä raskaus ei ollut vielä aivan täysiaikainen (muistaakseni viikkoja oli 36). Kärvistelin siellä jonottaen  avaavat supistukseni kunnes kävin sanomassa vastaanottovirkailijalle, että vauva syntyy tähän jos en nyt pääse lääkärin pakeille. Olin ilmeisesti sen verran kivuliaan näköinen, että minut ohjattiin tutkimushuoneeseen, josta pääsinkin heti synnytyssaliin. Muutaman tunnin päästä seisoin nyytti sylissäni katsoen kinoksia ja pyrytystä Naistenklinikan ikkunoiden ja joulukynttelikköjen takaa. Siitä alkoi elämänvaihe, joka muutti paljon minussa ja ympärilläni. Enää koskaan ei tule aikaa, jolloin en katsoisi asioita pienen, monille täysin huomaamattoman, surun ja ikävän verhon takaa. Kolmonen on alkanut kyselemään miksi Valo o

Muutama viikko sitten feissari liittäytyi seuraani (Helsingin) keskustassa. Hän alkoi kertoa minulle kuinka Afrikassa tytöt joutuvat hakemaan perheellensä vettä kuuden kilometrin päästä ja eivät siksi pääse kouluun. Korvani alkoivat sauhuta, mutta olen ehkä tulossa tylsäksi aikuiseksi, sillä en avannut suutani. Tyyppi oli hädin tuskin täysi-ikäisen näköinen, yritti hankkia tienestiä saamalla allekirjoitukseni kuukausilahjoituksen tai kummilapsen papereihin ja puhui vain sen, mitä hänelle oli järjestön koulutuksessa opetettu. Samalla tai seuraavalla viikolla telkkarista tuli nenäpäivä. Kuvasto oli jälleen tuttua länsimaisen median "köyhät raukat kehitysmaissa" - matskua. Saan siitä aina muutaman näppylän. En sano, etteikö maailmassa olisi köyhiä, joiden asiat ovat huonosti. Suomalaisten asiat ovat niin hyvin, että on vaikea edes millään tasolla ymmärtää, millaisia ihmiskohtaloita maailmaan mahtuu. Hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta lahjoittaminen on mie