Pimeän jälkeen

Kuu vaihtuu, syksy tuntuu matelevan hitaasti. Toisaalta, eipä tässä mihinkään ole kiirekään. Kaamos alkaa silti saada otetta. Ostin kotiin lisävalaistusta kasveille ja kirkas valkoinen valo tekee itsellekin hyvää kun ulkona vihmoo pisaroita ja hämärä harmaa jatkuu koko päivän, vaihtuakseen alkuillasta pimeyteen. Ulkoilu tekee kurjassakin säässä hyvää, vaikka ikkunasta katsoessa ulko-oven eteen kasvaakin mielessä metrin korkuinen kynnys. Kuvatulkkaus: kuuraisia puista pudonneita lehtiä nurmikolla  Kuten aina tähän aikaan vuodesta, mieli kaipaa johonkin kauas, lämpimään aurinkoon. Eilen (tai toissapäivänä, aikajana on hieman hukassa) katsoin iltamyöhällä tv:sta juttua nuorista suomalaisista reppureissaajista. Tunsin itseni vanhaksi ja tylsäksi, kun löysin itseni tuhahtelemasta joillekin heidän jutuilleen. Matkustaminen, erilaisiin kulttuureihin ja ihmisiin tutustuminen ja ns. oravanpyörästä hyppääminen ovat ehdottomasti kannatettavia asioita. En silti voi lakata ajattelemasta, e

Me olemme miehen kanssa siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että meillä on keskinäiseen kommunikointiin käytettävissä yhteinen kieli, jonka me molemmat hallitsemme hyvin. Mies minua huomattavasti paremmin, sillä hän on käynyt kaikki koulunsa yliopistoa myöten englanniksi. Itse kuulostan varmaan vieläkin toisinaan vähän hölmöltä ja yksinkertaiselta, sillä sanavarastoni esimerkiksi synonyymien suhteen ei englanniksi ole lähelläkään samaa tasoa kuin suomeksi, ja toisinaan jotkut sanat ovat kateissa. Onneksi netti kulkee kännykän mukana kaikkialle ja sieltä on helppo tarkistaa käännös silloin kun sana on hukassa. Esimerkiksi taannoin ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mikä mahtaa olla enterorokon englanninkielinen vastine. Googlesta vastaus löytyi kymmenessä sekunnissa. Kuvatulkkaus: Minä ja mies Pariisissa Eiffel-tornin juurella. Mies on sivuttain kameraan, minä kasvot kameraan päin, katse käännettynä kohti miestä Yhteisen kielen lisäksi haasteita tuottavat aksentit. Omass

Kolmosen kanssa kahdestaan vietetyt päivät alkavat, onneksi, lähestyä loppuaan. Kaikki sujui ihan hyvin siihen asti kunnes kolmonen viikonloppuna sairastui enterorokkoon. Sen jälkeen kiukkua, valvottuja öitä ja sen sellaista on ollut riittämiin. Esikoinen kävi luojan kiitos pyörähtämässä kotona juttuseurana ennen kuin lähti syysloman viettoon. Sairastaminen laittoi kaikki suunnitelmat uusiksi, sillä kuumeisen ja kivuliaan lapsen kanssa ei ole päässyt oikein liikkumaan. Eilen ja tänään olemme päässeet jo ulkoilemaan ja ai että se on tehnyt hyvää! Aika paljon kiukkua riittää vielä, sillä rokon nostattamia rakkuloita on valtavasti ja ne ovat ilmeisen kivuliaita. Käveleminen ja esineisiin tarttuminen näyttää hankalalta, mutta onneksi kivut unohtuvat aina välillä leikin tiimellyksessä. Kuvatulkkaus: kolmonen keräämässä kastanjoita   Kuvatulkkaus: kolmonen katselee lehtimerestä pilkottavaa sientä metsäkävelyllä Viime viikolla, ennen enteron ilmestymistä kuvioihin, vietimme kui

Tähän ghanalaiseen reseptiin löydät tarvikkeet lähikaupastasi. Kyseessä on angwa mo eli suorana käännöksenä öljyyn imeytetty riisi sekä sen kanssa perinteisesti tarjoiltu ghanalainen munakas. Riisin valmistuksessa kannattaa panostaa sipuleiden kunnolliseen ruskistamiseen, sillä ne tuovat ruoalle makua. Klassisessa angwa mo:ssa riisiin lisätään suolattua naudanlihaa, mutta koska emme syö lihaa, olen korvannut sen pakastealtaasta löytyvillä like meat "beef" suikaleilla. Minulla ei oikeastaan ole harmaitakaan aavistusta, miltä suolaliha maistuu tai ylipäätään sen rakenteesta, mutta mielestäni käyttämäni soijapohjaiset suikaleet sopivat makunsa ja tekstuurinsa puolesta täydellisesti tähän riisiruokaan, eikä ruoastaan tarkka mieskään ole niistä valittanut. Siinä missä suolattu liha paistetaan sipulien kanssa ja jätetään kattilaan kun sinne lisätään riisi ja vesi, olen paistanut soijasuikaleet erikseen ja lisännyt ne vasta valmiiseen riisiin. Suikaleilla on nimittäin tapana pehmetä

"Minulla on valoa varpaissa / siellä se valo liikkuu / näin kun heilutan varpaitani / valonsäde keikkuu ja kiikkuu" on laulettu muskarissa, jossa käymme kolmosen kanssa. Ohjaajan kysellessä lapsilta, missä muussa ruumiinosassa valoa voisi olla, tekisi mieleni todeta aina, että sydämessä. Siellä on minun Valoni. Kuvatulkkaus: Minä ja Valo näkövammaisten keskus Iiriksessä sopeutumisvalmennuskurssilla, loikoilemme vieretysten sängyllä ja Valolla on lempihelistin kädessään Ikävä läikähtelee pintaan juuri tuollaisina hetkinä ja on niin tärkeää antaa sen tulla. Pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Elämä menee kolmosen kanssa niin hurjaa vauhtia eteenpäin, nykyhetki on tosi voimakkaasti läsnä, ja niin on tottakai hyvä. Vilkkaan taaperon kanssa ei totisesti ehdi uppotumaan ajatuksiinsa niin kauan kun hän on hereillä. On vaikeaa olla kahtaalla. Valon muistaminen ja muisteleminen tuntuu tärkeältä, mutta yhtä tärkeältä tutuu nykyhetkikin. Koen niiden yhdistämisen toisinaan vaikeak