Kaksi osaa
"Minulla on valoa varpaissa / siellä se valo liikkuu / näin kun heilutan varpaitani / valonsäde keikkuu ja kiikkuu" on laulettu muskarissa, jossa käymme kolmosen kanssa. Ohjaajan kysellessä lapsilta, missä muussa ruumiinosassa valoa voisi olla, tekisi mieleni todeta aina, että sydämessä. Siellä on minun Valoni.
Ikävä läikähtelee pintaan juuri tuollaisina hetkinä ja on niin tärkeää antaa sen tulla. Pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Elämä menee kolmosen kanssa niin hurjaa vauhtia eteenpäin, nykyhetki on tosi voimakkaasti läsnä, ja niin on tottakai hyvä. Vilkkaan taaperon kanssa ei totisesti ehdi uppotumaan ajatuksiinsa niin kauan kun hän on hereillä.
On vaikeaa olla kahtaalla. Valon muistaminen ja muisteleminen tuntuu tärkeältä, mutta yhtä tärkeältä tutuu nykyhetkikin. Koen niiden yhdistämisen toisinaan vaikeaksi, vaikken oikein osaa sanoittaakaan tähän miksi. Elämä on jakautunut Valon kuolemasta kahtia, elämä osa yksi tapahtui kun Valo oli täällä ja elämä osa kaksi tapahtuu sen jälkeen. Vaikka elämään liittyy paljon muitakin taitekohtia tai ajanjaksoja, kuten avioliitto tai nuoruus ennen kuin minusta tuli äiti, niin en koe niitä samalla tavalla tiukasti omiksi jaksoikseen, vaan ne nyt ovat vain kertakaikkiaan elämänvaiheita alati virtaavassa ja muuttuvassa elämänjanassa.
Osa kaksi tapahtuu ja soljuu eteenpäin nyt, eikä paluu ensimmäiseen osaan ole enää mahdollista. Se on vain hyväksyttävä ja jatkettava eteenpäin.
Kakkososaan kuuluu sitä paitsi oikein hyvää. Ensi viikolla olemme kolmosen kanssa jännän äärellä kun mies lähtee Ghanaan hautajaisiin ja esikoinen koulun kanssa Pietariin. Me jäämme kotiin ihmettelemään tyhjää taloa ja keksimme jotain hauskaa tekemistä. Olisi ollut ihanaa lähteä Ghanaan mukaan, mutta kolmonen ei kertakaikkiaan olisi ehtinyt ottaa kaikkia matkalle tarvittavia rokotuksia. Reissaaminen jää meidän osalta toiseen kertaan, mutta olen super iloinen miehen puolesta, että hän pääsee osallistumaan tärkeään juhlaan.
 |
| Kuvatulkkaus: Minä ja Valo näkövammaisten keskus Iiriksessä sopeutumisvalmennuskurssilla, loikoilemme vieretysten sängyllä ja Valolla on lempihelistin kädessään |
Ikävä läikähtelee pintaan juuri tuollaisina hetkinä ja on niin tärkeää antaa sen tulla. Pysähtyä hetkeksi ja kuunnella. Elämä menee kolmosen kanssa niin hurjaa vauhtia eteenpäin, nykyhetki on tosi voimakkaasti läsnä, ja niin on tottakai hyvä. Vilkkaan taaperon kanssa ei totisesti ehdi uppotumaan ajatuksiinsa niin kauan kun hän on hereillä.
On vaikeaa olla kahtaalla. Valon muistaminen ja muisteleminen tuntuu tärkeältä, mutta yhtä tärkeältä tutuu nykyhetkikin. Koen niiden yhdistämisen toisinaan vaikeaksi, vaikken oikein osaa sanoittaakaan tähän miksi. Elämä on jakautunut Valon kuolemasta kahtia, elämä osa yksi tapahtui kun Valo oli täällä ja elämä osa kaksi tapahtuu sen jälkeen. Vaikka elämään liittyy paljon muitakin taitekohtia tai ajanjaksoja, kuten avioliitto tai nuoruus ennen kuin minusta tuli äiti, niin en koe niitä samalla tavalla tiukasti omiksi jaksoikseen, vaan ne nyt ovat vain kertakaikkiaan elämänvaiheita alati virtaavassa ja muuttuvassa elämänjanassa.
 |
| Kuvatulkkaus: Kolmonen (kuvattu takaapäin) katselee auringonlaskua ja ravintolalaivoja kohti Hakaniemen sillalta elokuussa |
Osa kaksi tapahtuu ja soljuu eteenpäin nyt, eikä paluu ensimmäiseen osaan ole enää mahdollista. Se on vain hyväksyttävä ja jatkettava eteenpäin.
Kakkososaan kuuluu sitä paitsi oikein hyvää. Ensi viikolla olemme kolmosen kanssa jännän äärellä kun mies lähtee Ghanaan hautajaisiin ja esikoinen koulun kanssa Pietariin. Me jäämme kotiin ihmettelemään tyhjää taloa ja keksimme jotain hauskaa tekemistä. Olisi ollut ihanaa lähteä Ghanaan mukaan, mutta kolmonen ei kertakaikkiaan olisi ehtinyt ottaa kaikkia matkalle tarvittavia rokotuksia. Reissaaminen jää meidän osalta toiseen kertaan, mutta olen super iloinen miehen puolesta, että hän pääsee osallistumaan tärkeään juhlaan.
❤️
VastaaPoista<3
Poista