Syyllisyydestä
Ensin tuli syyllisyys. Painava, kaiken yli pyyhkivä syyllisyys. "Sinun vikasi", se sanoi. "Olet Syyllinen. " Pyytelin anteeksi ensihoitajilta, poliisiltakin kai. Ja ex-mieheltäni puhelimitse. Toistelin kaikille paikalla oleville omaisille olevani vastuussa, että olisi pitänyt tajuta, ymmärtää, kutsua apua. Toivoin mielessäni, että saisin rangaistuksen ja joutuisin vankilaan loppuelämäksi.
Kaikki sanoivat, että ei se ollut minun vikani, mutta se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoivat, että todennäköisesti mitään ei ollut edes tehtävävissä. En uskonut.
Tunsin syyllisyyttä kuolemasta. Tunsin syyllisyyttä siitä, että nukuin. Miten muka olin niin väsynyt. Kuka tahansa pysyy neljä tuntia hereillä jos haluaa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut läsnä kuoleman hetkellä. Millainen äiti nukkuu, kun lapsi tekee kuolemaa?!!! Mietin, tunsiko Valo kipuja. Pelottiko häntä? Tunsiko hän olonsa yksinäiseksi? Toivoiko hän minua viereensä?
Myöhemmin kuulin kriisityöntekijöiltä, että syyllisyyden tunteminen on normaalia ja väistämätöntä kun omainen kuolee kotona. Pikkuhiljaa syyllisyyden tunne helpotti. Ymmärsin, että tapahtunutta ei voi enää muuttaa, vaan se täytyy hyväksyä. Tunnen silti edelleen toisinaan syyllisyyttä. Kuolinyön ja -aamun tapahtumia on todella raskas miettiä ja käydä läpi ja niitä miettiessä syyllisyys muistuttaa olemassaolostaan.
Valon ruumiin löytäminen aiheutti akuutin shokin. Huusin, itkin, vaikersin. Myöhemmin tärisin tuntikausia. Kroppa kuulemma poistaa niin stressiä.
Melko pian ylle laskeutui kovin rauhallinen olo. Väsynyt, uupunut, raastavan ikävöivä, itkuinen, mutta rauhallinen ja tyyni. Kertakaikkiaan elämä on lyönyt minua niin, etten enää jaksa taistella sitä vastaan. Otan vastaan mitä tulee. En pelkää enää mitään. Olen nähnyt jo kauhut.
Kriisityöntekijät sanoivat, että minulla on poikkeuksellisen hyvä yhteys kroppaani. Että psyykeni kyllä tietää, mitä tehdä. Että se pyrkii selviämään surusta ja parantumaan. Että riittää, kun kuuntelen kroppaani ja annan sen tehdä työnsä.
Joskus silti toivoisin, että tulisin ihan hulluksi. Että mieli ei aina olisi niin tyyni ja valmis ajattelemaan, käsittelemään, prosessoimaan. Olisi autuasta unohtaa hetkeksi.
Kaikki sanoivat, että ei se ollut minun vikani, mutta se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoivat, että todennäköisesti mitään ei ollut edes tehtävävissä. En uskonut.
Tunsin syyllisyyttä kuolemasta. Tunsin syyllisyyttä siitä, että nukuin. Miten muka olin niin väsynyt. Kuka tahansa pysyy neljä tuntia hereillä jos haluaa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut läsnä kuoleman hetkellä. Millainen äiti nukkuu, kun lapsi tekee kuolemaa?!!! Mietin, tunsiko Valo kipuja. Pelottiko häntä? Tunsiko hän olonsa yksinäiseksi? Toivoiko hän minua viereensä?
Myöhemmin kuulin kriisityöntekijöiltä, että syyllisyyden tunteminen on normaalia ja väistämätöntä kun omainen kuolee kotona. Pikkuhiljaa syyllisyyden tunne helpotti. Ymmärsin, että tapahtunutta ei voi enää muuttaa, vaan se täytyy hyväksyä. Tunnen silti edelleen toisinaan syyllisyyttä. Kuolinyön ja -aamun tapahtumia on todella raskas miettiä ja käydä läpi ja niitä miettiessä syyllisyys muistuttaa olemassaolostaan.
Valon ruumiin löytäminen aiheutti akuutin shokin. Huusin, itkin, vaikersin. Myöhemmin tärisin tuntikausia. Kroppa kuulemma poistaa niin stressiä.
Melko pian ylle laskeutui kovin rauhallinen olo. Väsynyt, uupunut, raastavan ikävöivä, itkuinen, mutta rauhallinen ja tyyni. Kertakaikkiaan elämä on lyönyt minua niin, etten enää jaksa taistella sitä vastaan. Otan vastaan mitä tulee. En pelkää enää mitään. Olen nähnyt jo kauhut.
Kriisityöntekijät sanoivat, että minulla on poikkeuksellisen hyvä yhteys kroppaani. Että psyykeni kyllä tietää, mitä tehdä. Että se pyrkii selviämään surusta ja parantumaan. Että riittää, kun kuuntelen kroppaani ja annan sen tehdä työnsä.
Joskus silti toivoisin, että tulisin ihan hulluksi. Että mieli ei aina olisi niin tyyni ja valmis ajattelemaan, käsittelemään, prosessoimaan. Olisi autuasta unohtaa hetkeksi.
On niin helppoa sanoa toiselle että "älä nyt syyllistä itseäsi" jne. Niin tahdon sinulle kuitenkin nyt sanoa :). Puhuminen hyvälle kuuntelijalle auttaa aina. Sinä osaat myös hienosti kirjoittaa ajatuksiasi. Samalla omat ajatukset varmasti selkiytyvät. Voimia alkavaan viikkoon :)!
VastaaPoistaKiitos Pilvi! Kirjoittaminen on minulle ominainen ja tärkeä tapa käsitellä asioita. Tekstit syntyvät sisälläni lähes omia aikojaan kun mietin asioita ja tavallaan niiden ylös kirjaaminen helpottaa sitten vaikeita tunteita ja auttaa päästämään irti negatiivisesta.
PoistaLuultavasti Valo lähti ikään kuin varkain, ettet takertuisi häneen. Joku hyvä, tuttu ja turvallinen tyyppi rajan takaa tuli hakemaan häntä. Älä anna syyllisyyden tunteen piinata. Voimia ajatusten työstämiseen <3
VastaaPoistaKiitos. Toivon kovasti, että asia on näin.
Poista<3
VastaaPoista<3
PoistaSanat tuntuu todellakin "lällyiltä" ja kliseiltä, mutta koeta olla kantamatta syyllisyyden taakkaa. Olet varmasti tehnyt kaikkesi Valon hyväksi. Jos Häneen olisi sattunut, olisit sen varmasti kuullut ja sinut olisi tilanteeseen jotenkin herätetty.
VastaaPoistaKyllä minullakin on se ajatus, että Valon piti lähteä yksin, ettei sinun sitä lähdönhetkeä pitänytkään nähdä. Irtipäästäminen olisi ollut mahdotonta. Minä uskon, että nämä syntymän ja kuoleman hetket ovat juuri oikeita, tapahtuvat silloin kun niiden pitääkin tapahtua. Minä myös tiedän, että ei ole vain tämä yksi elämä, vaan Valolle on varattuna monta uutta elämää, kuten niitä menneitäkin jo on monta! Eli jossain kyllä kohtaatte. Ja kun jaksat , niin huomaat mitä pieniä merkkejä hän sulle lähettelee siitä elämästä mihin nyt lähti. Voimia ja jaksamista sinulle!
Kiitos. Olisi varmasti ollut vaikea päästää irti. Ajattelen, että Valo lähti kaikkien kannalta kovin armollisesti. Juuri niin kuin pitikin.
PoistaMinä toivon myös, että pikkuhiljaa näen surun takaa merkkejä Valosta ja pystyn muistelemaan hyvin mielin hyviä muistoja.
Valo lähti hiljaa, käytyään ensin äidin kainalossa vielä kerran. Olit tuhansia kertoja herännyt hädän hetkellä. Tuona lähdön hetkenä kaikki taisi kuitenkin olla omalla tavallaan hyvin.
VastaaPoistaMonta lämmintä ajatusta <3
Kiitos kovin koskettavasta kommentista. <3
PoistaOlen samaa mieltä muiden kirjoittaneiden kanssa: olisit kyllä äitinä herännyt, jos Valolla ei olisi ollu rauhallinen lähtö.
VastaaPoistaOlen siitä iloinen, että jatkoit blogin kirjottamista. Toivottavasti jossain vaiheessa, ennen pitkää, sinusta alkaa sitten tuntua, ettei "pimeän vaiheet" enää olekaan sopivin nimi blogille (siis jos itse koet, että pimeys viittaa synkkyyteen ja suruaikaan eikä ole vain vastakohta Valon vaiheet -nimelle.)
Kiitos kauniista sanoista.
PoistaBlogin nimi on sekä sanaleikki että viittaus suruaikaan. Saa nähdä, mitä sille ajan myötä tapahtuu, kuten ylipäätään, millaiseksi tämä blogi kuukausien myötä muotoutuu.
Kiitos kun jaksat kirjoittaa! Itse siskon lapsena menettäneenä, saako udella miten esikoinen voi? Hautajaisten jälkeen muistan sukulaisen sanoneen että "niin se elämä silti jatkuu", kyllä, maapallo jatkaa pyörimistään, maailma ei ole kadottanut värejään. Jäljellä on surun ja kaipuun lisäksi kauniita muistoja ja rakkaus. Voimia surun keskelle, vaikutat todella vahvalta ihmiseltä!
VastaaPoistaEsikoinen jaksaa oikein hyvin. Hän käsittelee asiaa omalla, 11-vuotiaan psyykellänsä. Lapsen suru ei ole kokonaisvaltaista ja jatkuvaa, vaan ajoittaista. Hänelle suurin asia on, että arki jatkuu normaalisti eteenpäin. Esikoisen kanssa on myös avoimesti jo ennen Valon kuolemaa puhuttu siitä, että Valo on vakavasti sairas ja tulee kuolemaan ennen aikuisikää, joten hän on pystynyt asiaa prosessoimaan, vaikka tietenkin itse kuoleman kohtaaminen ja sen aiheuttamat tunteet ovat sellaisia, että ei niihin oikein voi varautua.
Poista