Pimeän jälkeen

Valon kuoleman jälkeisinä öinä pelkäsin painajaisia. Illalla muistikuvat ruumiista valtasivat mieleni ja pelkäsin nukahtaa. Kriisityöntekijät sanoivat, ettei painajaisia kannata pelätä, yleensä psyyke suojaa ja torjuu painajaiset kuoleman jälkeisinä päivinä. Enkä ole nähnyt yhtäkään painajaista. Myös iltaiset muistikuvat helpottivat nopeasti, vaikka illat ovat edelleen aikaa jolloin ajatukset liikkuvat helposti kipeissä paikoissa.  Kaksi viikkoa Valon kuoleman jälkeen aloin nähdä unia Valosta. Varsinkin ennen hautajaisia näin useampana yönä unta että Valo heräsi ja hautajaiset voitiin perua. Unissani pidän Valoa useimmiten sylissä. Katselen vain. Ja Valo katsoo minuun usein takaisin. Sitä hän ei eläessään tehnyt näön menetyksen jälkeen, sillä sokea ei katso silmiin. Unissa saatan jopa tuntea Valon kropan painon käsivarsillani. Ne tuntuvat todellisilta. Tunnelma on aina rauhallinen. Välillä liikumme kaupungilla, Valo rattaissaan, ja hoidamme asioita. Joka kerta unissa muistan kyllä

Valon ruumis oli löytyessään vielä lämmin. Pehmeä, tuttu. Pusutin otsaa, pörrötin hiuksia, otin kädestä kiinni. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Jos olisin siinä hetkessä oikeasti ymmärtänyt, etten näe Valoa enää koskaan, en olisi ikinä päästänyt irti. Joten hyvä, etten osannut ajatella asiaa. Kun menin muutaman päivän päästä hautaustoimistoon, virkailija kysyi monta vaikeaa kysymystä. Kuten, että haluanko mennä pukemaan Valon. Mietin sitä paljon. Iso osa minusta halusi. Ajattelin, että se olisi viimeinen tekoni Valon äitinä, luonnollinen, harras, tärkeä. Ruumiin kohtaaminen mietitytti silti. Kun pyörittelin asiaa päässäni, ymmärsin myös, että ruumiissa näkyisivät ruumiinavauksen jäljet. Ja että se olisi kylmä ja kankea. Ja että tilaisuus ei välttämättä olisi mutkaton ja kaunis. Siispä en mennyt. Ja tunsin siitä huonoa omaatuntoa, vaikka kuinka vakuuttelin itselleni, että se on vain Valon ruumis ja ettei ruumis välitä siitä, kuka sen pukee. Hautajaisissa arkku oli auki ennen siun

Valon tuhka laskettiin eilen. Uurna oli kovin kevyt kantaa. Puristin sitä rintaani vasten ja itkin. Siinä oli minun lapseni.  Matka uurnan luovutuspaikalta hautapaikalle oli pitkä. Kuljimme sen autolla. Valo sai kulkea viimeisen matkansa vaarin autossa. Hän piti automatkoista kovin paljon. Parasta oli, kun hän sai mummolareissuilla ajaa auton vaarin sylissä autotalliin. Silloin koko hänen  ol emuksestaan paistoi ylpeys. Tuhka laskettiin tuulisessa ja kylmässä säässä. Ei sitä pystynyt käsittämään, että maahan menee lapseni ruumis. On vaikea uskoa, että Valoa ei enää ole sellaisena kuin hänet tunsin. Se on lopullinen ja vaikea ajatus. Tuiki, tuiki tähtönen Iltaisin sua katselen Korkealla loistat vaan Katsot alas maailmaan Tuiki, tuiki tähtönen Iltaisin sua katselen

Sanotaan, että läheisen kuoleman jälkeen voi tuntea myös vihaa ja suuttumusta. Niitä en ole tuntenut, enkä oikeastaan usko, että tulen tuntemaankaan. Miten voisin olla vihainen Valolle siitä, ettei hän enää jaksanut? Tai elämälle? Olen vain niin onnellinen ja kiitollinen, että sain hänet viideksi vuodeksi osaksi elämääni. Olen ollut siitä kiitollinen Valon eläessä ja yhä kiitollisempi jokaisena päivänä. Haluan jatkaa elämääni Valon elämää kunnioittaen, muistaen sen, mitä hän elämällään opetti ja jakaen siitä myös muille. Vaikka Valon kuolema oli yllätys, olin siihen jo monta vuotta ajatusten tasolla valmistautunut. Jopa siihen mahdollisuuteen, että löydän hänet kuolleena omasta sängystään. Silti uskoin aina, että Valo kuolisi jonkin vaikean infektion yhteydessä sairaalassa, niin, että siihen voisi valmistautua ja sanoa hyvästit. Kuolema omassa sängyssä oli armollinen ja kaunis vaihtoehto Valolle, vaikka aikaa hyvästeille ei ollutkaan. Jaksan yhä uudelleen ihmetellä intuitiota ja sit

Valon kuolemasta on nyt kuukausi. Tunnen toisinaan, että haluaisin pysäyttää ajan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen kauemmas Valo hiipuu. Haluaisin muistaa kaiken niin konkreettisesti; Valon painon käsivarsilla, poskien pehmeyden, omia käsiäni hapuilevat kädet. Tiedän, että moni muisto säilyy, mutta osa unohtuu, enkä kuitenkaan haluaisi unohtaa mitään. Tiedän, ettei Valon tai minun elämäni arvo ole jokaisen yksityiskohdan muistamisessa. Ikävä vain on niin kova. En pysty muistelemaan Valoa itkemättä. Enimmäkseen en muistele Valoa tietoisesti, vaan "tahdon vastaisesti". Muistoja pilkahtelee esiin siellä täällä, kotona, kaupungilla, kaikkialla. Kaikilla näillä kulmilla me Valonkin kanssa liikuimme, täällä kotona me jaoimme arjen. Muiston tullessa tulee aina myös viiltävä ikävä ja kyyneleitä. Välillä katson Valon valokuvia, mutta yritän olla tekemättä sitä liikaa. Kaikki tekee vielä liian kipeää. Vähän kuin tämä kirjoittaminenkin - saan aikaan tekstiä, mutta kovin lyhyesti. Olen

Ensin tuli syyllisyys. Painava, kaiken yli pyyhkivä syyllisyys. "Sinun vikasi", se sanoi. "Olet Syyllinen. " Pyytelin anteeksi ensihoitajilta, poliisiltakin kai. Ja ex-mieheltäni puhelimitse. Toistelin kaikille paikalla oleville omaisille olevani vastuussa, että olisi pitänyt tajuta, ymmärtää, kutsua apua. Toivoin mielessäni, että saisin rangaistuksen ja joutuisin vankilaan loppuelämäksi.  Kaikki sanoivat, että ei se ollut minun vikani, mutta se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Sanoivat, että todennäköisesti mitään ei ollut edes tehtävävissä. En uskonut. Tunsin syyllisyyttä kuolemasta. Tunsin syyllisyyttä siitä, että nukuin. Miten muka olin niin väsynyt. Kuka tahansa pysyy neljä tuntia hereillä jos haluaa. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut läsnä kuoleman hetkellä. Millainen äiti nukkuu, kun lapsi tekee kuolemaa?!!! Mietin, tunsiko Valo kipuja. Pelottiko häntä? Tunsiko hän olonsa yksinäiseksi? Toivoiko hän minua viereensä?  Myöhemmin kuulin kr

Elämä on kaikessa sitkeydessäänkin niin hauras. Yhdessä hetkessä elät, seuraavassa olet poissa. Elämisen merkit jäävät jäljelle jääneille siivottaviksi. Vesikuppi, josta vielä alkuyöstä joit. Se täytyi tiskata. Pyykkikorissa olleet vaatteet. Ne piti pyykätä. Sängyn lakanat ja patja. Pyykkiin. Tyynysi heitin pois, kun se oli aikansa elänyt. Anteeksi. Eteisessä odottaneet kengät, talvihaalari, hattu, rukkaset. Pesin ja sulloin kaappiin. Pipoa en pessyt, laitoin sen omaan vaatekaappiini ja tuoksuttelen sitä toisinaan. Hammasharja, jolla illalla pestiin hampaat... Olen siivonnut tavaraa pois näkyviltä, ettei kaikki koko ajan muistuttaisi sinusta niin viiltävästi. Nyt kaikki odottaa kaapeissa, joita vältän avaamasta. Odottaa, että jaksaisin käydä läpi, lahjoittaa tai heittää pois. Lelujasi ja terapiavälineitäsi annoin pois terapeuteillesi. Iloksi ja avuksi muille lapsille. Tiedän, etteivät muistot säily tavaroissa, vaan sisälläni. Päätin silti säilyttää ortoosisi, sinun

Valon kuoleman jälkeen olen huomannut tuskallisen selvästi kaikki ensimmäiset kerrat.  Ensimmäinen kerta suihkussa. Ensimmäinen ateria. Ensimmäinen yö. Ensimmäinen aamu. Ensimmäinen junamatka. Ensimmäinen kävelyretki puistossa. Ensimmäinen kerta kun käytin sauvasekoitinta, jolla soseutin Valon ruoat. Ensimmäinen kerta kun keitin papuja. Ja satoja muita. Miten joka ikinen arkipäiväinen teko voikin pompata esiin niin voimakkaana, muistuttaen menetyksestä. Niin paljon muistoja. Täällä me käveltiin, tolla hissillä me mentiin. Tuossa sohvannurkassa Valo istui ja kuunteli tarkasti elokuvan musiikkia kun pidettiin esikoisen kanssa leffailtoja. Niin lähellä ja elävänä mielessäni, silti kosketusetäisyyden ulottumattomissa, menneenä, tavoittamattomana. Niin paljon totuttuja tapoja. Ei enää ketään, jota varoittaa kovasta äänestä ennen kuin kolistelen keittiössä. Ei enää tarvetta miettiä, onko seuraavaksi tuleva juna matala- vai korkealattiainen. Ei enää tarvetta ennakoida, varata

Kun aloitin edellisen blogini, oli sylissäni pieni vauva. Oli huolta ja pelkoja, mutta myös toivoa ja rakkautta. Oli elämä. Oli tehtävä rakastaa, pitää huolta, tehdä parhaansa, suojella ja hoivata. Oli kasvun paikka. Nyt on tyhjää ja hiljaista. Elämä jatkuu, mutta iso osa siitä puuttuu. Tein ison työn tullakseni erityislapsen äidiksi. Nyt olen taas uuden edessä. Kuka olen, minne matkaan? Minut on kuin ravisteltu pois sen tarinan sivuilta, joka kävi minulle vuosien varrella tärkeäksi, olen tyhjällä sivulla. Tiedän kyllä, että tännekin hahmottuu värejä, tuoksuja, muotoja, tapahtumia. Joka päivä astun askelia, vaikka en jaksa vielä juurikaan katsella ympärilleni. Kannan koko loppuelämäni mukana ikävää. Mitä sanon nyt, kun tuntematon kysyy, onko minulla lapsia?  Kyllä, kaksi poikaa. Toinen heistä on kuollut.