Unelmista, odotuksista ja vanhemmuudesta

Suvi-Anne Siimes kirjoitti joku aika sitten Hesariin siitä, kuinka tärkeää on oppia hyväksymään lapsensa juuri sellaisena kuin he ovat, projisoimatta heihin omia unelmiaan ja odotuksiaan. Pieneen lapseen nämä odotukset on tosi helppo kohdistaa, kun lapsi ei vielä itse oikein kunnolla tiedä kuka on ja mistä pitää. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän on oma itsensä. Vauvan voi pukea juuri kuten oma maku sanelee, eskari-ikäisellä on useimmiten jo sana sanottavanaan. Esikoisen kanssa olen saanut totutella siihen, että järkevintä on lähettää hänet rahan kanssa itse kauppaan, jolloin hänellä on vapaus kokeilla ja valita juuri sellaisia vaatteita kuin hän haluaa, ilman että äiti ehdottelee vieressä mitään noloa.

Olen sanonut esikoisen kohdalla ihan pienestä pitäen, etten halua kasvattaa hänestä papukaijaa imitoimaan omia valintoja ja arvojani, vaan päättämään omat arvonsa itse. Jos hänen kasvatuksessaan johonkin on panostettu, niin itsenäisen ajattelun kykyyn sekä kykyyn kyseenalaistaa ja perustella omia valintojaan. Siltikään ei ole ollut mitenkään helppoa aina hyväksyä esikoista sellaisena kuin hän on. Esimerkiksi kivoista askarteluhetkistä ei kauheasti kannattanut haaveilla (tai siis haaveen asteelle jäivät) esikoisen ollessa pienempi, koska häntä ei kertakaikkiaan ole ikinä sen tyyppinen näpertely napannut. Aikani yritin, kipuilin ja sitten annoin periksi. Entäs sitten kun esikoinen alkaa tehdä isoja elämää suuntaavia ratkaisuja ja arvovalintoja, osaanko hyväksyä ja olla tukena silloinkin kun valitsisin itse toisin? Välillä tuntuu että teinimäisten 'mutkat suoriksi' -ajatteluketjujenkin hyväksyminen niitä lyttäämättä vaatii melkoista itsekuria. Vanhemmaksi kasvaminen ei kai lopu koskaan, vaan saa alati uusia muotoja.

Valon kanssa sen hyväksyminen, että lapsi ei ole täällä täyttämässä unelmiamme, oli ihan toisessa mittakaavassa. Vammaisuuden ja sen aiheuttamien rajoitusten hyväksyminen oli vuosien prosessi, tai oikeammin sekin oli ehkä jatkuvasti käynnissä oleva prosessi sen mukaa kun Valo kasvoi ja ikäkausien tyypilliset virstanpylväät jäivät saavuttamatta. Muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen kipu ei kuitenkaan ollut enää jatkuvaa akuuttia kriisiä, vaan silloin tällöin esiin sykähtelevää. Olen kovin kiitollinen siitä, että sain kasvaa siinä ohella, nähdä, ajatella ja ymmärtää elämää uudella, syvällisemmällä tasolla. Valon kanssa joutui todella pohtimaan vanhemmuuden tarkoitusta ja sitä, mitä on hyväksyä lapsensa sellaisena kuin hän on.

Kun täyttelimme tässä taannoin miehen kanssa neuvolan voimavaralomaketta seuraavaa käyntiä varten, eteen tuli väite "vauvan tempperamentti vastaa odotuksiani". Jälleen kerran jäin pohtimaan aihetta. Millaisia unelmia täyttämään ja paikkaamaan kolmonen on tähän maailmaan saatettu? Onko edes olemassa tilannetta, jossa vanhemmat saavat lapsen, mutta heillä ei ole unelmia ja toiveita tämän suhteen? Olisiko jopa kummallista ja huolestuttavaakin jos niitä ei olisi? Kunhan vaan on valmis antamaan tilaa lapselle ja hänen unelmilleen.