Pimeän jälkeen

Suvi-Anne Siimes kirjoitti joku aika sitten Hesariin siitä, kuinka tärkeää on oppia hyväksymään lapsensa juuri sellaisena kuin he ovat, projisoimatta heihin omia unelmiaan ja odotuksiaan. Pieneen lapseen nämä odotukset on tosi helppo kohdistaa, kun lapsi ei vielä itse oikein kunnolla tiedä kuka on ja mistä pitää. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän on oma itsensä. Vauvan voi pukea juuri kuten oma maku sanelee, eskari-ikäisellä on useimmiten jo sana sanottavanaan. Esikoisen kanssa olen saanut totutella siihen, että järkevintä on lähettää hänet rahan kanssa itse kauppaan, jolloin hänellä on vapaus kokeilla ja valita juuri sellaisia vaatteita kuin hän haluaa, ilman että äiti ehdottelee vieressä mitään noloa. Olen sanonut esikoisen kohdalla ihan pienestä pitäen, etten halua kasvattaa hänestä papukaijaa imitoimaan omia valintoja ja arvojani, vaan päättämään omat arvonsa itse. Jos hänen kasvatuksessaan johonkin on panostettu, niin itsenäisen ajattelun kykyyn sekä kykyyn kyseenala...

Pää surisee  vähän tyhjänä. Kolmosen ihottumaongelma ei ota poistuakseen, vaikka imetysdieetti on jo aika laaja ja monenlaista poppaskonstia käytössä. Parhaiten auttaa kortisonivoide, mutta sitä ei voi käyttää yhtäjaksoisesti ja nämä väliviikot ovat vähän tuskaisia. Iho kutisee kamalasti ja yöt ovat tosi levottomia, heräämme helposti kaksikymmentäkin kertaa. Huolestuttaa ja harmittaa toisen puolesta kun hänellä on kurja olla. Jotenkin tuttua? Ankeiden ajatusten iskiessä muistuttelen itseäni nauttimaan hetkestä, kolmonen on pieni vain vähän aikaa enkä halua että tämäkin vauvavuosi katoaa sumupilveen. (Kuvatulkkaus: kolmosen olkinen lierihattu) Onneksi on vihdoin lämmintä! On ihana käydä ulkona, niin vaunuilla kuin kantoliinallakin. Kun kolmonen on levoton, nakkaan hänet yleensä liinaan ja sitten tehdään kotihommia tai lähdetään ulos. Poju viihtyy liinassa hyvin, kitinät unohtuvat ja kaupan päälle saan vielä kädetkin vapaiksi. Olen löytänyt meidän "huudeilta" lisää up...

Taas se on täällä, äitienpäivä nimittäin. Viime vuonna tähän aikaan kokosin Valon tavaroista muistolaatikon. Se oli siinä määrin rankkaa, etten ole sen koomin katsonut laatikon sisälle. Nyt tuntuu siltä, että voisin vaikka vähän katsoakin ja muistella Valoa. Vaikka äitienpäivänä juhlitaan äitejä, niin väistämättä se tuo mieleen ne ihmiset, joiden vuoksi olen äiti ja siksi myös ikävän tunteet tulevat pintaan. Lapsensa menettäneiden tukiryhmissä äitienpäivä aiheuttaa vilkasta keskustelua ja vertaistukemista. Äitienpäivä alleviivaa äitiyttä, joten se alleviivaa myös äidin tyhjää syliä. Toivottavasti myös lapsensa menettäneitä äitejä huomioidaan ja muistetaan. Tänä vuonna saan kuitenkin kunnian juhlia äitienpäivää kolmen pojan äitinä ja se tuo juhlaan iloisen sävynsä. Vuosi sitten tein positiivisen raskaustestin, nyt hän on täällä... Elämä on ihmeellistä. Äidiksi kasvetaan lapsen myötä. Jokainen lapsistani on saanut minusta esiin uusia piirteitä äitinä. Täydellinen ei voi eikä tarvitse...

Kun todettiin että kolmosella saattaa olla allergiaa, esikoinen tiiviisti asian aika hyvin: "Noni, hienoa. Se on varmasti allerginen tyyliin hapelle tai auringolle." Se oli 12-vuotiaan tapa kertoa, että pelottaa että ongelma lähtee paisumaan kuin rinnettä alas vyöryvä lumipallo. Meillä on nimittäin vähän kokemusta siitä kuinka lääkärikäynnit eivät ikinä lopu, helpotusta ei löydy ja diagnoosilista vain kasvaa... "En halua toista pikkuveljeä jonka täytyy itkeä joka yskäisyn jälkeen." (Huonoina päivinä Valo oikeasti teki niin.) Myönnetään, nousin itsekin varpailleni. Sieluni silmin näin kuinka kolmonen on vaikeasti moniallerginen lapsi ja tilailemme vähän väliä ambulansseja anafylaktisiin kohtauksiin. Surin jo valmiiksi sitäkin kuinka kaverisynttäreille pitää viedä omat herkut. (Ai mitkä imetyshormonit?). Järjellä ajateltuna tiedän, että allergiat eivät ole mitenkään verrattavissa vaikeaan neurologiseen sairauteen ja että niihin on olemassa toimivia lääkkeitä ja hoi...

Kolme kuukautta kolmosen kanssa. Hän on jo niin kiinteä ja luonnollinen osa perhettämme, että ajatus ajasta ilman häntä tuntuu kovin etäiseltä. Pikkuvauvaelämä on nyt ohi. Siinä missä kuukausi sitten kolmonen tuijotteli pitkään ja hartaasti kasvojamme ja jutteli, niin nyt maailma kiinnostaa niin paljon, ettei ehdi niin pitkään tuijotella samaa naamaa. Välillä ruokahetkikin keskeytyy kun pitää kurkata johonkin muualle, etenkin jos vatsa alkaa olla jo täynnä. Kaikkeen ulottuvilla olevaan pitää tarttua ja sitä pitää tunnustella - ja maistaa. Lempileluja ovat peilit ja kaikki, missä on kasvoilta muistuttavia kuvioita. Myös korkeat kontrastit väreissä ja selkeät kuviot vetävät puoleensa. Nyt saa jo olla tarkkana siitä, mitä pitää käsissään kun kolmonen on sylissä, sillä yritys napata se on kovaakin kovempi. Kännykän käyttäminen on mahdotonta ja se on oikein hyvä. :) (Kuvatulkkaus: kolmosen lempileluja, neulottu mustekala sekä hymynaamainen helistin) Unet ovat edelleen surkeita. Öis...