Pimeän jälkeen

Joulukuu etenee aina salakavalasti. Ensimmäisiä kalenterin luukkuja avatessa tuntuu, että aikaa on rutkasti. Puolivälin ylittyessä tajuaa, että pitäisi ehkä oikeasti tarttua toimeen, jos haluaa jotain itse tehtyä esimerkiksi paketteihin asti. Joka vuosi tosin otan joulun rennommin. Valon eläessä tein paljon esivalmisteluja, sillä se oli ainoa tapa ottaa edes vähän lepoa joulun aikaan. Valon hoitoa ei voinut jättää tauolle, mutta oli ihanaa kun ruuat saattoi kattaa pöytään pakastimen kautta. Nyt samanlaisia paineita ei ole. Kolmonenkin alkaa olla jo niin iso, että viihdyttää itseään omilla leikeillään eikä tarvitse jatkuvasti aikuista vierelle tukemaan. Minua ei haittaa viettää aikaa keittiössä rakkaan kokkausharrastuksen parissa.  Toki osansa on silläkin, että ennen kaupat olivat joulun pyhät kiinni. Nykyään pääsen kävelymatkan päässä olevaan kauppaan vuorokauden ympäri kun tarve iskee. Hamstraukselle ei ole perusteita.  Pakettien määrän pyrimme miehen kanssa  pitämään pienenä ja aikal

K orona-aika on tuonut eteen hämmentävän tilanteen koskien sairaan lapsen hoitoa. Päiväkotiin ei saa mennä pienilläkään oireilla ennen testiä ja senkin jälkeen vain lievillä oireilla. Tänä syksynä en ole vielä kertaakaan jäänyt kotiin huonovointisen ja väsyneen lapsen kanssa, vaan virtaa ja energiaa on riittänyt flunssaoireista huolimatta normaaliin malliin. Olen työmoraaliltani mallia "pää kainalossa töihin" ja kotiin jääminen nenätukkoisen tai yskivän lapsen kanssa on tuntunut poikkeuksetta huijaukselta. Tuntuu väärältä jäädä pois töistä ja viettää aikaa lapsen kanssa, joka täytyy ehdottomasti viedä ulkoilemaan ja muutenkin kehittää päiviin sisältöä jotta energiamäärät saa puretuksi. Oman haasteensa tilanteeseen tuo se, että mihinkään ihmisten ilmoille ei ole asiaa, sillä kontakteja täytyy välttää. Olemme kehittäneet syksyyn 'fillari alle ja metsään' - tyyppisen ratkaisun ja se on toiminut tähän loppumarraskuun ankeuteen asti hyvin. Nyt sade ja kylmenevät säät tek

Tällä viikolla olemme puuhastelleet kolmosen kanssa päiväkotipäivien jälkeen isänpäiväkorttien parissa. Omassa päässäni olen pohdiskellut miehisyyttä ja isyyttä. En haluaisi ajatella niin stereotypisesti, mutta helpohkoa tuntuu monelle miehelle olevan perhe-elämän yhtäkkinen jättäminen sivuun tai kokonaan huomiotta. Toki nykyään nostetaan esille myös sitä kuinka miehet eron jälkeen sysätään voimalla syrjään perhe-elämästä. Silti oman elämän kokemuspiiristä, niin työn kuin vapaa-ajankin puitteista, on vuosien varrella kertynyt aika monta kokemusta iseistä, jotka vain katoavat lapsen elämästä. Pohdin, olenko koskaan ollut tekemisissä tapauksen kanssa, jossa äiti olisi tehnyt saman, mutta yhtään sellaista muistoa ei noussut mieleeni. Kokonaan oma lukunsa on tietenkin myös se, kuinka hyviä elämisen malleja isät ja äidit jälkikasvulleen antavat.  Itse olen tosi onnekas, sillä omassa lapsuudessani on ollut kaksi ihanaa, hyvää ja turvallista miestä: isäni ja hänen isänsä. Lapsuuden muistoissa

Syksy on ollut aika uuvuttava. Olen viihtynyt töissä hyvin, mutta työnteko on ollut kovin katkonaista koronasta johtuvien tiukkojen flunssarajoitusten vuoksi. 3-vuotiaalla on pikkunuhaa aika säännöllisen epäsäännöllisesti, enkä ole siltä itsekään välttynyt.   Uuden arjen kuviot ovat löytäneet hyvin uomansa, eikä arjen pyörittäminen yksin (miehen opiskellessa toisella paikkakunnalla) ole tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen pitänyt huolta siitä, että arkeen jää pieniä hetkiä rentoutumiselle, rauhoittumiselle ja maailman ihmettelylle kolmosen kanssa. Kolmosesta sen sijaan näkyy kovastikin ikävä omaa isää kohtaan. Mitä kauemmin tapaamisten välillä on, sitä uhmakkaammaksi ja kiukkuisemmaksi meidän arki muuttuu. Lapsen ikävän kannattelu, sanoittaminen ja lievittäminen on uuvuttavaa puuhaa muun arjen ohessa. Onneksi mies on saanut järjestettyä kotiviikonlopun muutaman viikon välein. Isän ja lapsen kohtaamisia on niin kaunis katsella kolmosen hypätessä syliin ja molempien silmien lois

Katsoitteko viime perjantaina Perjantai-keskusteluohjelman? Sen, missä puhuttiin eutanasiasta. Siinä oli vieraana isä, jonka poika oli saanut laajat aivovauriot ja jonka kuolemaa joudutettiin lopettamalla kehon nesteytys (sen jälkeen kun keho oli selvinnyt jo kuukauden ilman ruokaa). Jakso triggeröi auki omia ajatuksiani ja tunteitani Valon kuolinyöstä, kuolintavasta ja oikeastaan koko viiden vuoden taipaleesta Valon kanssa. Tuo isä otti esiin sen, mikä on monelle sairaan ja vammaisen tai kuolleen lapsen vanhemmille tuttu lause: "Mä en ois koskaan selvinny tosta". Vaikka se on varmasti kaikella lämmöllä ja kunnioituksella sanottu, niin se saa jossain määrin niskakarvat pystyyn joka kerta. Kas kun niitä asioita, joiden keskellä elää, ei voi aina valita. On vaan pakko selvitä. Mutta mielestäni se isä oli kehittänyt kauniin tavan vastata: "Kyllä säkin selviäisit". Koska niinhän se menee. Mielessä on pyörinyt tosi vahvasti muisto siitä, kuinka joskus avioeron alkupros

Pitkä blogihiljaisuus on seurausta syksyn isosta muutoksesta meidän perheessä. Itse lasken tämän elämäni merkittävien muutosten sarjaan, sillä se on merkittävästi myllertänyt sisintäni ja vaikuttanut myös melkoisella tavalla arkeemme. Mies nimittäin muutti tuntikausien junamatkan päähän opiskelemaan. Niin pitkän matkan päähän, ettei sieltä todellakaan tulla illoiksi tai edes viikonlopuiksi kotiin. Jo miehen hakiessa muualle Suomeen opiskelemaan ilmoitin, että minä en tule muuttamaan mihinkään Helsinkiä ylemmäs. Täällä on perhe, työpaikka, ystävät.. Koko elämäni tukiverkko. Mies on hakenut korkeakoulupaikkaa joka yhteishaussa jo vuosia, joten olimme varmaan molemmat yhtä yllättyneitä, kun paikka hänelle vihdoin aukesi. Olen ihan kamalan ylpeä sinnikkäästä miehestäni, joka määrätietoisesti raivaa tietään kohti sitä ammattia, jonka Ghanassa on aikoinaan itselleen opiskellut. Maahanmuuttajille ominaisissa duunariammateissa ei ole mitään vikaa, mutta olen koko ajan nähnyt, ettei sellainen t

Viisi viikkoa lomaa takana ja yksi vielä edessä. Kyllä oman aikataulun mukaan eläminen tekee ihmisestä etenkin lapsiperheessä huomattavan vähemmällä stressillä kuormitetun. Ihanaa kun ei tarvitse miettiä omia tai lapsen nukkumaanmenoaikoja kellon tarkasti ja aamulla saa löhötä sängyssä, herätä rauhassa ja jos aurinko paistaa verhojen takaa, kömpiä aamiaiselle terassin lämpöön.   Alkuperäinen lomasuunnitelmahan oli suunnata Iso-Britannian ja Italian lävitse Ghanaan ja viettää lähes koko loma ulkomailla. Ghana on edelleen suljettu muilta kuin Ghanan kansalaisilta koronan vuoksi, joten sinne lähtö on nyt siirtynyt sumuiseen tulevaisuuteen. Muuallekaan ei ole houkuttanut matkustaa, vaikka rajoituksia onkin höllennetty. Mies on tehnyt pitkää päivää töissä koronahiljaisuuden jälkeen. Esikoistakaan ei ole kotona paljoa näkynyt.  Me kolmosen kanssa olemme sen sijaan kiertäneet Helsingin saaria ja luonnonsuojelualueita sekä uineet luonnon vesissä aina sään salliessa. Lisäksi on käyty huvipuisto

Terveisiä lomalta! Kohta puolet lomasta takana päin ja onpa ollut kivaa. Ihana ajatus, että lisää pisaa vielä saman verran. Lomakuulumisista enemmän myöhemmin, mutta nyt haluan jakaa tähän väliin ghanalaisen munakoisoreseptin. Munakoiso, tai oikeastaan sen pienempi valkoinen serkku 'garden egg' (sille ei liene suomalaista nimeä?) on käytetyimpiä ghanalaisia kasviksia. Siinä onkin upean pehmeä, jopa kermainen maku. Erityisen herkullista se on mielestäni uunissa paahdettuna, vaikka ghanalaiset kyllä useimmiten keittävät sen. Tämä resepti on tyyppiesimerkki ghanalaisesta keittiöstä, jossa tomaattipohjaisten patojen ohella toinen tyypillinen ruokalaji on ottaa yksi vihannes, kypsentää ja muusata se, sekä sekoittaa se palmuöljyssä paistetun sipulin ja mausteiden kanssa. Tällaisia ruokalajeja tehdään mm. keittobanaanista, jamssista ja kassavan lehdistä (tai muista lehdistä, esim. pinaatista). Reseptiin voit käyttää munakoisoa tai etnisissä kaupoissa myytäviä 'garden eggs' (pu

On ollut ilo seurata maailmalla syntynyttä rasisminvastaista liikehdintää. Sosiaalisen median aikakauden parhaita puolia on tiedon leviämisen nopeus ja se, kuinka asiat ja ilmiöt voivat levitä kaikkien ulottuville. Toivon todella, että ilmiö ja protestit saisivat aikaan todellisia muutoksia. Rakenteellisen rasismin kitkeminen vaatisi asennemuutoksen lisäksi toimintatapojen perusteellista tuulettamista. Se ei ole ihan helppoa, sillä kuten tiedämme, ihminen on turvallisuushakuinen eläin, josta on mukava toimia kuten aina ennenkin. Erityisen vaikeaa on kohdata omat asenteensa ja ajatuksensa, tunnustaa itselleen kuinka epäreilusti ja rumasti ajattelee ja tehdä muutos, vaikka tuntisikin luopuvansa jostain. Esimerkiksi minä en pidä itseäni rasistina, mutta huomaan aina silloin tällöin toimivani eriarvoistavasti elämässä vastaan tulevissa tilanteissa ajattelematta asiaa sen kummemmin. On hyvä ymmärtää, että elämme maailmassa, jossa valkoiset opettajat ovat opettaneet meille valkoisen ihmise

Olen kirjoittanut aika monta tekstiä ja jättänyt julkaisematta. Mikään niistä ei ole tuntunut julkaisun arvoiselta. Elämä on tienhaarassa nyt. Vuoden loppupuolisko tarjoilee monenlaisia isoja muutoksia elämään. Valon kuoleman jälkeen onkin ollut aika tasaista ja mukavaa. Toki kolmosen syntymä oli mullistus, mutta iso ja positiivinen sellainen, kauan toivottu ja haaveiltu juttu. Nyt on edessä on jotain paljon epävarmempaa. Uusia ovia aukaistavana, eikä polusta tiedä muuta kuin että jalkaa toisen eteen on laitettava, jotta näkee polun antimet. Tiedän elämäs tä toki senkin, että se kantaa. Epävarmuus uuden edessä on aina vähän epämukavaa, mutta kun jatkaa eteenpäin, palaset alkavat loksahdella paikalleen. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka kannustavat kun usko omaan itseen meinaa loppua. Selviän kyllä uusista haasteista, tärkeintä on uskaltaa kävellä niitä kohti.  Lisäksi luonto tarjoaa parastaan. Sää on vihdoin lämpeämään päin. Ulkona on tavattoman kaunista kun kaikki kukkii. V

Nyt sekin on sitten koettu, työpaikalla covid19 -virukselle altistumisesta aiheutunut lääkärin asettama karanteeni. Koska altistus tuli tietoon vasta sen puolivälissä, kesto ei onneksi ollut kuin viikon. Säät suosivat kotona olijaa ja ulkoilimme aktiivisesti, toki hiljaisissa paikoissa ja muita tiukasti karttaen. Karanteenissa huomasin kaksi isoa epäkohtaa: altistuneita ei testata, mikä mielestäni olisi tautiketjujen poikkaisemisen kannalta järkevää.  Lisäksi karanteeniin asetetut on jätetty yksin selviämään sen aiheuttamasta taloudellisesta aukosta. Palkkaa ei karanteeniajalta makseta ja kela on niin tukossa, että tartuntatautirahat tulevat tilille joskus syksyllä. Koska altistuneita tulee ennen kaikkea matalapalkka-aloilla, tulisi ainakin kuntien ja kaupunkien sekä muiden isojen työnantajien turvata työntekijöidensä taloudellinen tilanne, maksaa palkka normaalina ja hakea karanteenin oikeuttamat tartuntatautirahat itselleen. Käsittääkseni tämä on nykyisen järjestelmän p