Valoajatuksia

Katsoitteko viime perjantaina Perjantai-keskusteluohjelman? Sen, missä puhuttiin eutanasiasta. Siinä oli vieraana isä, jonka poika oli saanut laajat aivovauriot ja jonka kuolemaa joudutettiin lopettamalla kehon nesteytys (sen jälkeen kun keho oli selvinnyt jo kuukauden ilman ruokaa). Jakso triggeröi auki omia ajatuksiani ja tunteitani Valon kuolinyöstä, kuolintavasta ja oikeastaan koko viiden vuoden taipaleesta Valon kanssa.

Tuo isä otti esiin sen, mikä on monelle sairaan ja vammaisen tai kuolleen lapsen vanhemmille tuttu lause: "Mä en ois koskaan selvinny tosta". Vaikka se on varmasti kaikella lämmöllä ja kunnioituksella sanottu, niin se saa jossain määrin niskakarvat pystyyn joka kerta. Kas kun niitä asioita, joiden keskellä elää, ei voi aina valita. On vaan pakko selvitä. Mutta mielestäni se isä oli kehittänyt kauniin tavan vastata: "Kyllä säkin selviäisit". Koska niinhän se menee.

Mielessä on pyörinyt tosi vahvasti muisto siitä, kuinka joskus avioeron alkuprosessissa, juuri uuteen kämppään muuttaneena ja tosi stressaantuneena sekä uupuneena, sadattelin Valon kanssa kotiin tultuani ääneen elämää ja Valo alkoi yhtäkkiä itkeä tosi lohduttomasti. Oli kuin olisin herännyt unesta. Otin Valon syliin ja kerroin, että äidillä on tosi paha mieli nyt ja väsyttää, mutta että rakastan sinua ihan äärettömän paljon ja olet ihana, tärkeä ja täydellinen lapsi. Valo rauhoittui ja me istuttiin pitkään sylikkäin, ehkä juteltiin jotain pientä, minun sormeni ujutettuna Valon kämmeneen että hän pystyi käyttämään "joo" merkkiään. Kuinka se oli herättävä hetki itselle siitä että ei ole varaa romahtaa koska minun varaani rakentuu niin paljon arvokasta. Ja kuinka se oli vahva hetki tärkeille sanoille, joita ei voi päästää suustaan liian usein. Hyvä herätys se oli siitäkin, että Valo oli läsnä, kuunteli ja ymmärsi, vaikkei siltä näyttänyt.

Olen kipuillut ja varmasti kipuilen oman elämäni loppuun saakka Valon kuolemasta, siitä, olisiko pitänyt osata toimia, tehdä toisin, lähteä sairaalaan. Mutta Perjantai-ohjelma antoi perspektiiviä kuolemaan. Että ehkä Valon kuolema oli sittenkin aika armollinen, sillä se oli nopea. Omassa sängyssä ja juuri ennen kuolemaa, äidin kainalossa turvassa.