Valoajatuksia

Katsoitteko viime perjantaina Perjantai-keskusteluohjelman? Sen, missä puhuttiin eutanasiasta. Siinä oli vieraana isä, jonka poika oli saanut laajat aivovauriot ja jonka kuolemaa joudutettiin lopettamalla kehon nesteytys (sen jälkeen kun keho oli selvinnyt jo kuukauden ilman ruokaa). Jakso triggeröi auki omia ajatuksiani ja tunteitani Valon kuolinyöstä, kuolintavasta ja oikeastaan koko viiden vuoden taipaleesta Valon kanssa.




Tuo isä otti esiin sen, mikä on monelle sairaan ja vammaisen tai kuolleen lapsen vanhemmille tuttu lause: "Mä en ois koskaan selvinny tosta". Vaikka se on varmasti kaikella lämmöllä ja kunnioituksella sanottu, niin se saa jossain määrin niskakarvat pystyyn joka kerta. Kas kun niitä asioita, joiden keskellä elää, ei voi aina valita. On vaan pakko selvitä. Mutta mielestäni se isä oli kehittänyt kauniin tavan vastata: "Kyllä säkin selviäisit". Koska niinhän se menee.




Mielessä on pyörinyt tosi vahvasti muisto siitä, kuinka joskus avioeron alkuprosessissa, juuri uuteen kämppään muuttaneena ja tosi stressaantuneena sekä uupuneena, sadattelin Valon kanssa kotiin tultuani ääneen elämää ja Valo alkoi yhtäkkiä itkeä tosi lohduttomasti. Oli kuin olisin herännyt unesta. Otin Valon syliin ja kerroin, että äidillä on tosi paha mieli nyt ja väsyttää, mutta että rakastan sinua ihan äärettömän paljon ja olet ihana, tärkeä ja täydellinen lapsi. Valo rauhoittui ja me istuttiin pitkään sylikkäin, ehkä juteltiin jotain pientä, minun sormeni ujutettuna Valon kämmeneen että hän pystyi käyttämään "joo" merkkiään. Kuinka se oli herättävä hetki itselle siitä että ei ole varaa romahtaa koska minun varaani rakentuu niin paljon arvokasta. Ja kuinka se oli vahva hetki tärkeille sanoille, joita ei voi päästää suustaan liian usein. Hyvä herätys se oli siitäkin, että Valo oli läsnä, kuunteli ja ymmärsi, vaikkei siltä näyttänyt.




Olen kipuillut ja varmasti kipuilen oman elämäni loppuun saakka Valon kuolemasta, siitä, olisiko pitänyt osata toimia, tehdä toisin, lähteä sairaalaan. Mutta Perjantai-ohjelma antoi perspektiiviä kuolemaan. Että ehkä Valon kuolema oli sittenkin aika armollinen, sillä se oli nopea. Omassa sängyssä ja juuri ennen kuolemaa, äidin kainalossa turvassa.

Kommentit

  1. En ole kommentoinut blogiasi pitkään aikaan, nyt en voi olla kommentoimatta! Kuinka kauniisti kirjoitatkaan.
    Olen seurannut sinua ja Valoa vuodesta 2012 asti, jolloin lapselleni puhkesi epilepsia, joka myöhemmin osoittautui olevan lennox gastaut. Arki on välillä raskasta ja musertavaa.

    Mutta tämä kirjoituksesi! Valon muistoa kunnioittaen, kiitollisena sinulle kun jaat ajatuksiasi ja autoit taas laittamaan niitä asioita siihen kuuluisaan perspektiiviin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos kommentistasi ja anteeksi viive vastaamisessa! Uskon, että teidän arki on usein raskasta ja sen keskellä ei ole aina niin helppoa laittaa asioita perspektiiviin. Tsemppiä ja voimia!

      Poista
  2. Olet ihana ja kirjoitit taas niin kauniisti ❤️

    VastaaPoista
  3. Minulla on perheessäni myös erityinen lapsi. Mä en olis koskaan selvinnyt tosta ei tosin itsessäni triggeröi muuta kuin sen, että joo, oonhan mä aika kova akka ;) Mutta kyllä tilanteen tullessa jokainen pystyy, rakkaus kantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllä sitä saa ihan luvankin kanssa olla itsestään ylpeä! Hyvä sinä, hyvä me! 😀

      Poista

Lähetä kommentti