Elämä on elettäväksi

Heinäkuu on kulunut vauhdilla upeista ilmoista nauttien. Helteet ovat ehdottomasti lempisääni koko Suomen sääkirjosta ja myös kolmonen tuntuu nauttivan lämmöstä. Oma lähiuimarantamme (niin kuin kaikki muutkin luonnonvedet Helsingissä) on sinilevän valloittama, mutta onneksi läheisen leikkipuiston allas on ollut enemmän kuin riittävä kolmosen tarpeisiin. Hän läiskii, loiskii, hyppii ja kaataa päälleen vettä jaksaen allastouhuja tuntikaupalla. Muutaman kerran viikossa altaalle pääsee myös iltaisin ja iltauinnit ennen nukkumaanmenoa ovat taanneet syvät yöunet.

Eilen teimme kävelyretken Valon haudalle, sillä sinne on uudesta kodistamme vain noin kahden ja puolen kilometrin matka. Kolmonen oli ensi kertaa hereillä haudalla käydessämme ja ehkäpä myös ensi kertaa sen ikäinen että pystyi ymmärtämään tilanteesta jotain. Poimimme tienpientareilta kävellessämme kukkia ja kolmonen sai laittaa ne vesipurkkiin. Hautapaikka on superkaunis kaikkine kukkineen ja muistoesineineen, kolmonen tuijotti näkyä silmät suurina, vakavana ja vaiteliaana - kunnes näki oravan ja kirmasi perään.

Kävelyretki sai miettimään paljon sitä kuinka kolmonen tulee kokemaan Valon ja kaikki Valoon liittyvät kysymykset, elämän, vammaisuuden, sairauden, kuoleman. Ne ovat niin isoja ja tietyssä kehitysvaiheessa pelottavia kysymyksiä, eikä tulisi mieleenkään kertoa jonkun muun lapselle Valosta ilman hänen vanhempiensa lupaa. Ehkä se kertoo siitäkin kuinka vieraantuneita olemme elämän varjopuolista, vaikka ne ovat ympärillämme näkymättömästi läsnä jatkuvasti.

Muistan työurani alkuajoilta työntekijän, jolla oli työhuoneessaan kohtuun kuolleen lapsensa kuva. Työhuone oli aktiivikäytössä asiakkaiden (3-6v) kanssa. Ja kuva, vaikka hänelle varmasti olikin kaunein vauva päällä maan, oli tietyllä tapaa melko rujo. Muutenkin kyseisen ihmisen oli hyvin vaikea päästä yli tuosta tragediasta ja se oli vuosia taukohuoneen keskusteluaihe (hänen toimestaan siis).

Kun Valo kuoli, tuo ihminen tuli vahvasti mieleeni ja ajatus siitä, että jäisin itse samalla tavalla kiinni, kauhistutti. Samalla oman elämän jatkaminen eteenpäin kauhistutti myös, koska pelkäsin, että joku ajattelee etten sure tarpeeksi tai en välittänyt Valosta kun en jäänyt suruun vellomaan. Vaan ei ikävän tai kiintymyksen määrää mitata rypemisellä. Ilokseni voin kertoa, että myös tuo entinen työkaverini sai aikanaan puolisonsa kanssa uuden vauvan ja uskon myös ilon palanneen hänen elämänsä. Elämä on elettäväksi.