Arvokas elämäni
Joku lukija ehkä muistaa vielä kuinka juuri raskauden loppumetreillä sain bellin pareesin eli toispuolisen kasvohermohalvauksen. Tuo halvaus parani oikein hienosti ja muutamassa kuukaudessa se oli muisto vain. Kunnes noin kuukausi takaperin tunsin elohiiren nykinää halvaantuneen puolen silmässä. Seuraavana aamuna hymyily liikutti myös silmäluomen lihaksia.
Ensimmäinen reaktio oli: "Voipaskavoipaskavoipaska, se tulee taas". Ahdistuin ajatellessani, että menetän hymyni jälleen (ja aloin miettimään, voinko aiheuttaa sosiaalispsyykkisiä vaurioita kehittyvälle vauvalle jos en pysty ilmaisemaan tunteita kasvoillani). Mutta tilanne ei niin sanotusti edennyt mihinkään. Mieleni valtasivat uudet murheet; onko minulla epätyypillinen halvaus, mistä se johtuu, miksi halvaus ylipäätään uusii? Päädyin ajatusketjuissani siihen aukottomaan vastaukseen, että minulla täytyy ehdottomasti olla aivosyöpä. Ja aivosyöpähän tarkoittaa tottakai kuolemaa. Aavistelin eläväni viimeisiä viikkoja.
Muistan, että olen aiemminkin lapsieni vauvavuosien aikana kehittänyt itselleni erilaisia kuolemansairausdiagnooseja. Epäilemättä tämä on joku psyykkinen prosessi. Äitinä sitä on aivan erityisessä asemassa kun lapsi on pieni. On ravinnon ja lohdun lähde, side on vahva ja lapsi niin haavoittuva, ymmärtämätön. On tarve suojella ja pitää lähellä. Vaikka järjellä tiedän, että pienikin lapsi selviäisi ilman minua ja unohtuisin muutaman viikon itkujen jälkeen, niin tunneside on valtavan vahva. Ja lisäksi on se ajatus siitä, että haluan olla läsnä katsomassa kuinka kolmonen kasvaa, antamassa eväitä elämän alkutaipaleella. Se on suoranainen tarve, kuin sinnikäs, eteenpäin vievä voima.
Mietteeni herättivät minut myös huomaamaan, että pitkälle on tultu väsyneistä omaishoitaja-ajatuksista, jolloin välillä tuntui, että ihan sama, olenko elossa vai kuollut. Tai Valon kuoleman jälkeisistä päivistä, jolloin toisinaan toivoin kuolevani myös. Nyt on niin vahva halu elää, tehtävä tuntuu olevan täysin kesken. Sehän on oikeastaan aika hienoakin, ja herättää muistamaan, kuinka tärkeää on nauttia juuri tästä hetkestä, ainutkertaisesta ja arvokkaasta.
Loppujen lopuksi tuo mysteerioireeni osoittautui synkinesiaksi, jollaista joskus esiintyy kasvohermohalvauksen jälkitilana. Kasvojen hermotus kasvaa ilmeisesti jotenkin vähän pieleen ja yhtä lihasta liikuttaessa myös toinen liikkuu. Minun tapauksessani vaiva on vain kosmeettinen ja huomaan sen lähinnä itse, kasvojani pitää seurata läheltä ja tarkasti, jos sen ulkopuolelta haluaa havaita. Jännittävää ja kummallista on, että se tosiaan voi ilmaantua vielä kuukausia sen jälkeen kun halvaus on jo parantunut. Joka päivä voi oppia jotain uutta, sillä enpä ollut tällaisestakaan ennen kuullut.
Ps. Tätä kirjoittaessani kolmonen on tehnyt henkilökohtaisen päiväuniennätyksensä. Lapsi, joka ei ensimmäisten elinviikkojensa jälkeen ole nukkunut kuin 20 minuutin pätkissä, on tuhissut menemään omassa sängyssään jo yli tunnin (olen joutunut tarkistamaan rintakehän toimintaa muutamaan otteeseen). Juhlan paikka tämäkin!
Ensimmäinen reaktio oli: "Voipaskavoipaskavoipaska, se tulee taas". Ahdistuin ajatellessani, että menetän hymyni jälleen (ja aloin miettimään, voinko aiheuttaa sosiaalispsyykkisiä vaurioita kehittyvälle vauvalle jos en pysty ilmaisemaan tunteita kasvoillani). Mutta tilanne ei niin sanotusti edennyt mihinkään. Mieleni valtasivat uudet murheet; onko minulla epätyypillinen halvaus, mistä se johtuu, miksi halvaus ylipäätään uusii? Päädyin ajatusketjuissani siihen aukottomaan vastaukseen, että minulla täytyy ehdottomasti olla aivosyöpä. Ja aivosyöpähän tarkoittaa tottakai kuolemaa. Aavistelin eläväni viimeisiä viikkoja.
Muistan, että olen aiemminkin lapsieni vauvavuosien aikana kehittänyt itselleni erilaisia kuolemansairausdiagnooseja. Epäilemättä tämä on joku psyykkinen prosessi. Äitinä sitä on aivan erityisessä asemassa kun lapsi on pieni. On ravinnon ja lohdun lähde, side on vahva ja lapsi niin haavoittuva, ymmärtämätön. On tarve suojella ja pitää lähellä. Vaikka järjellä tiedän, että pienikin lapsi selviäisi ilman minua ja unohtuisin muutaman viikon itkujen jälkeen, niin tunneside on valtavan vahva. Ja lisäksi on se ajatus siitä, että haluan olla läsnä katsomassa kuinka kolmonen kasvaa, antamassa eväitä elämän alkutaipaleella. Se on suoranainen tarve, kuin sinnikäs, eteenpäin vievä voima.
Mietteeni herättivät minut myös huomaamaan, että pitkälle on tultu väsyneistä omaishoitaja-ajatuksista, jolloin välillä tuntui, että ihan sama, olenko elossa vai kuollut. Tai Valon kuoleman jälkeisistä päivistä, jolloin toisinaan toivoin kuolevani myös. Nyt on niin vahva halu elää, tehtävä tuntuu olevan täysin kesken. Sehän on oikeastaan aika hienoakin, ja herättää muistamaan, kuinka tärkeää on nauttia juuri tästä hetkestä, ainutkertaisesta ja arvokkaasta.
Loppujen lopuksi tuo mysteerioireeni osoittautui synkinesiaksi, jollaista joskus esiintyy kasvohermohalvauksen jälkitilana. Kasvojen hermotus kasvaa ilmeisesti jotenkin vähän pieleen ja yhtä lihasta liikuttaessa myös toinen liikkuu. Minun tapauksessani vaiva on vain kosmeettinen ja huomaan sen lähinnä itse, kasvojani pitää seurata läheltä ja tarkasti, jos sen ulkopuolelta haluaa havaita. Jännittävää ja kummallista on, että se tosiaan voi ilmaantua vielä kuukausia sen jälkeen kun halvaus on jo parantunut. Joka päivä voi oppia jotain uutta, sillä enpä ollut tällaisestakaan ennen kuullut.
Ps. Tätä kirjoittaessani kolmonen on tehnyt henkilökohtaisen päiväuniennätyksensä. Lapsi, joka ei ensimmäisten elinviikkojensa jälkeen ole nukkunut kuin 20 minuutin pätkissä, on tuhissut menemään omassa sängyssään jo yli tunnin (olen joutunut tarkistamaan rintakehän toimintaa muutamaan otteeseen). Juhlan paikka tämäkin!
Kommentit
Lähetä kommentti