Pureksintaa

Viimeinen viikko on vauvanhoidon ohella mennyt Turun tapahtumia sulatellessa ja siihen liittyviä artikkeleita lukien, omia ajatusketjuja edestakaisin seilaillen. Ollakseni ihan rehellinen, ei terroriteko sinänsä juuri hätkäyttänyt, lähinnä pettyneenä totesin, että nyt se tapahtui täälläkin. Olihan nimittäin aika suuret todennäköisyydet siihen, että ennemmin tai myöhemmin näin käy. Yllättävä fakta oli se, että se tapahtui Turussa, mutta ehkä se johtuu vain omasta Helsinki-napaisuudestani. Terrori-iskuihin turtuu helposti, koska niitä tapahtuu niin paljon. Täytyy pysähtyä oikeasti miettimään, mitä on tapahtunut, millaista on ollut siellä kaiken keskellä ja mitä tapahtunut tarkoittaa uhreille ja omaisille...

Joka tapauksessa monikulttuursisuudesta, maahanmuuttajista  ja uskonnoista keskusteleminen muuttui taas askeleen vaikeammaksi. Faktat pitäisi ottaa faktoina ja let's face it: terroritekojen tekijät tulevat lähes aina Pohjois-Afrikasta ja ovat nuoria, miespuolisia muslimeja. Tarkoittaako se, että meidän pitää alkaa vihata nuoria pohjois-afrikkalaisia muslimimiehiä, ei tietenkään. Valtaosa heistä ei suunnittele terroritekoja.
Pitäisi pystyä jotenkin järkevästi keskustelemaan asioista, mutta järkevyys ei ole ensimmäisenä, eikä edes toisena mieleen tuleva sana kun lukee sosiaalisen median kommentteja. Tulee vähän epätoivoinen olo: näinkö pihalla ihmiset oikeasti ovat? Kiinnostaako ketään oikeat faktat?

Toki tapauksesta on meillä kotonakin keskusteltu. Mies ihmetteli, miksei poliisi tappanut puukottajaa samoin tein. Mies saa myös kärsiä lisääntyneen ulkomaalaisvihan nahoissaan, vaikkei satavarmasti aiheuta pienintäkään uhkaa kenellekään, lähinnä ehkä päinvastoin, maksamalla veroja Suomeen ja sillä tavalla kustantaen meidän hyvinvointiyhteiskuntaa ja ehkä elättäen myös niitä, joilla on aikaa kuukausikaupalla leiriintyä Helsingin keskustaan monikulttuurista Suomea vastustamaan...

Sanomalehden artikkelista luin toimittajan mielipiteen siitä, kuinka iskujen jälkeen oli väärin tarttua sisäministerimme ilmaisuun "ulkomaalaiselta näyttävä". Ehkä se on epäolennaista suomalaiselta näyttävän mielestä, mutta monikulttuurisessa perheessä se herättää mietteitä. Miksi on niin vaikea hyväksyä ja sisäistää, että ihminen voi olla suomalainen, vaikka hänellä olisi etnisiä piirteitä muualta maailmasta. Tämän faktan helliminen aivojen sopukoissa, sen kertakaikkinen mietiskely ja sulattaminen, saattaisi synnyttää monta oivallusta. Suomalaisuuden rajaaminen sinivalkoisiin pellavapäihin on utopiaa, joka ei koskaan ole ollut todellisuutta. Tänä päivänä se on sitä entistä vähemmän. Se on samanlainen fakta kuin pohjois-afrikkalaisten nuorten muslimimiestenkin kohdalla: pakko pureksia ja niellä.

On niin ihanan helppoa jakautua poteroihin, tehdä harmaasta mustaa ja valkoista, suoristaa mutkat. Olisihan se ihan kivaa, jos maailma olisi sellainen kuin 13-vuotiaana sen ajattelin olevan, siististi hyvään ja pahaan jakautunut ja hyvän puolelle voisi päästä olemalla kasvissyöjä ja vihaamalla porvareita sekä kiinnittämällä reppuunsa sutjakkaita pinsseihin kirjoitettuja iskulauseita maailmaa parantamaan. Faktojen valtamereen sukeltaminen kuitenkin paljastaa väistämättä asioiden monimutkaisen verkon; kuinka historia vaikuttaa nykypäivään, kuinka me kaikki jokapäiväisessä elämässä teemme valintoja, jotka vaikuttavat joka puolella maapalloa, ennen kaikkea sen mukaan, mitä kulutamme. Niinpä, nyt, viikkoa vaille 31-vuotiaana, tiedänkin, että jokainen ihminen on hyvis ja pahis ja että parhaita elämänneuvoja on kaksi: 
1) kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan
2) se, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.


Kommentit

  1. Ai kauheaa, olet noin nuori ja afrikkalaisen kanssa. Joudut tekemään ainakin 15 lasta vielä... Tosin suurin osahan niistä varmaan näännytetään nälkään, eikös sekin ole afrikkalainen tapa? Ei sitä osaa edes kuvitella, kuinka kovasydäminen pitää olla, että pystyy katselemaan vierestä oman lapsen kuolemista ja sitten tekee vain uuden kuin leikkikaluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ei sitä osaa edes kuvitella, kuinka kovasydäminen pitää olla, että pystyy katselemaan vierestä oman lapsen kuolemista ja sitten tekee vain uuden kuin leikkikaluksi."

      Viittaatko tässä Valoon?
      Oman lapsen vaikea etenevä sairaus on todella kamalaa seurattavaa. Kommenttisi todistaa lähinnä sen, että sinulla ei varmaakaan ole lapsia tai sitten olet melko kyvytön asettamaan itseäsi muiden asemaan ja miettimään, miltä tämä omalla kohdallasi tuntuisi. Voit käydä Valon vaiheet -blogista lukemassa, millaista se "vierestä seuraaminen" oli. Mielelläni myös kuulisin, mitä olisi pitänyt tehdä sinun mielestäsi sen sijaan, että hoidin kuolemansairasta lastani hänen ensimmäisestä elinpäivästään viimeiseen.

      Ymmärrän kyllä, että kommenttisi oli pelkkä trolli, mutta todella ihmettelen, kuinka mauttomaksi täytyy mennä ja saako rimaa laskettua enää alemmas.

      Poista

Lähetä kommentti