Pimeän jälkeen

Valon kuoleman jälkeen olen ehtinyt jo kohdata ja tutustua moniin ihmisiin, jotka eivät tunne tai tiedä Valosta, eivät näe minua vammaisen lapsen äitinä tai poikansa haudanneena. Eivät tiedä, kuinka syvällä on oltu, kuinka monta yötä valvottu, kuinka monta oikaisuvaatimusta Kelalle kirjoitettu, kuinka monta haptiisia opeteltu, kuinka hierottu jäykistyviä jalkoja... Eivät ole olleet elämässäni kun ajettiin Valon tuhkat sylissä uurnalehtoon kylmänä maaliskuun päivänä. Ja vaikka Valon eläessä oli ihanaa olla välillä jossain, missä kukaan ei tiennyt, huomaan, että nyt on tullut tärkeäksi, että he tietävät.  Puhun Valosta, paljon. Pitää tehdä tiettäväksi, kuka hän on ollut, että hän on ollut täällä, olemassa. Ehkä sitä pitää todistella itselleenkin. Ei sillä, etten muistaisi, mutta muistot muuttuvat ajan myötä. Eivät ne ole enää konkreettisia ja tuoreita, vaan välähdyksiä, tunteita, tuoksuja, tilanteita. Se on luonnollista, mutta vähän surullista myös. Peilaan useita asioita siihen,...

Piti kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta jäin miettimään tätä.  Miksiköhän monikulttuurinen parisuhde on niin avoin arvostelulle? Lähtökohta tuntuu olevan se, että tarvitsen varoituksia ja neuvoja, ihan kuin olisin tyhmä ja arvostelukyvytön itse tai minulla ei olisi kosketuspintaa oman mieheni kulttuuriin ja tapoihin. Että minut on suunnilleen huijattu tähän tilanteeseen, enkä minä parka ymmärrä kahden vuoden jälkeenkään mihin olen joutunut.  Ei suomalaisenkaan miehen kanssa parisuhteessa olevaa varoitella mahdollisuudesta vaikkapa väkivaltaan vain sillä perusteella, että se on tilastojen valossa todennäköistä. Onneksi me kaikki olemme paljon enemmän kuin kulttuuriset stereotypiat tai tilastojen keskiarvo. Itse ainakin sovin surkeasti perinteisen suomalaisen leimaan, mutta suomalainen olen silti. Sama voi päteä muusta kulttuurista tulevaankin. Mietin, miksi minun täytyy aina lähteä puolustusasemista, kumoamaan oletuksia ihmisestä ja parisuhteesta, jota keskustelun toin...

Raskaana ollessa minua mietitytti monikulttuurisen perheen perustamisessa eniten se, millainen isä miehestäni sukeutuu. Omat lapsuuden kokemukset ja kulttuuriset käsitykset lapsen kasvatuksesta heijastuvat väistämättä itse kunkin tapaan olla vanhempi. Usein vieläpä hyvin alitajuisesti, niin, että asiaan täytyy todella kiinnittää huomiota jos haluaa alitajuisia mallejaan muuttaa.  En ole ikinä tavannut miehen isää ja ylipäätään käsitykseni länsiafrikkalaisesta vanhemmuudesta ovat aika hatarat ja ehkä enemmän oletuksiin kuin tietoon perustuvat. Toki olemme jutelleet yhdessä kasvatuksesta ja molempien lapsuudesta. Tiedän, että lapset ovat heidän kulttuurissaan paljon tärkeämpiä, vapaaehtoinen lapsettomuus todella kummallista ja tahdoton lapsettomuus, voisi sanoa jopa, että häpeällistä. Kaikki pitävät lapsista, juttelevat heille, eikä lasten elämisen ääniä pidetä epämiellyttävinä. Minunkin mieheni rupeaa usein juttelemaan ja leikkimään esim. junassa tai bussissa vieraiden lasten kans...

Ystävä kysyi, onko kolmosen syntymä tuonut pintaan tunteita Valoon liittyen. Se oli harvinaisen hyvä, kysymisen arvoinen kysymys. Arki on niin intensiivistä, että omia tunteitaan ei välttämättä tule niin kuulosteltua. Olen miettinyt paljon Valoa, toki. Katsellut kuvia missä Valo oli vauva, miettinyt, millaista arki oli silloin ja miltä kaikki tuntui. Miten pelottavaa kaikki oli, kuinka paljon itkin iltaisin ennen nukahtamistani kun tuntui, ettei ole ihmistä, joka jaksaisi kuunnella pelkojani ja ajatuksiani. Olen verrannut Valoa ja kolmosta, iloiten jokaisesta normaalista ja ajallaan tulevasta kehitysvaiheesta. En oikein tiedä, miten edes osaisin pukea sanoiksi sen, mitä merkitsee saada terve lapsi vaikeasti vammaisen lapsen jälkeen. Siihen liittyy aivan uudenlaista iloa ja kiitollisuutta. Mutta olen minä myös ikävöinyt Valoa. Hänen kanssaan arki oli spesiaalia, jotain, mitä ei enää tule ikinä, koska ei ole Valoa. Vaikka nautin suunnattomasti kehittyvästä kolmosesta, nautinhan minä ...

Pian tulee täyteen kaksi kuukautta yhteiseloa kolmosen kanssa. Yöunet nukutaan edelleen hyvin katkonaisesti ja ehdottomasti vain äidin kainalossa - mieluimmin rintavarustusta tyynynä käyttäen. :) Päivisinkin pieni mies on melkoinen sylikissa. Päiväunet maistuvat kantoliinassa tai vaunuttelulenkin jälkeen sohvalla. Toisen kuukauden aikana kolmosesta on kuoriutunut melkoinen hymypoika. Niitä tosin jaetaan vain harvoille ja valituille, mutta onnekseni minä kuulun tähän etuoikeutettuun joukkoon. Yön väsymys katoaa taianomaisesti heti kun näen kolmosen hymyilevät kasvot ja iloisesti napittavat silmät. Juttuja riittää jo vaikka kuinka. Hereillä ollessaan kolmonen viihtyy hyvin lattialla, joskin hän kaipaa siihen useimiten kaverin jota tuijotella ja jolle höpöttää. Ja sitä parempaa tekemistähän ei oikeastaan voi edes olla, joten mielelläni siinä vieressä loikoilen. Jaksan ihmetellä uudestaan ja uudestaan, miten vahvassa kontaktissa kolmonen on, niin vaivattomasti ja omasta aloitteestaan. Ko...

Kolmonen ei ole ollut erityisen "helppo vauva", jos ilmaus sallitaan. (Ainakin se on osuvampi kuin karvat pystyyn nostattava "kiltti vauva" - ihan kuin yksikään ihmisen alku olisi tarkoituksellisesti tuhma). Hän on hyvin tietoinen siitä, miten haluaa maailman makaavan ja ilmoittaa sen selkeästi. Hän tietää kenen sylissä haluaa olla sekä miten päin ja missä asennossa nukutaan. Toisaalta hän onkin sitten yhtä hymyä ja iloista kujerrusta kun kaikki on kondiksessa. Isosti tunteva ihminen siis. Joka tapauksessa on tullut flash backeja Valon vauva-aikaan, kaikkine huutoineen ja kanteluineen. Valon oloon vaikuttivat varmasti alusta asti refluksi ja hiljalleen käynnistelevä epilepsia. Valon kanssa pikkuvauva-aika myös tietyllä tapaa jatkui viisi vuotta, jos ajatellaan hoidollista vaativuutta. Vuosien varsilla opin monta selviytymiskeinoa joilla pää pysyy kasassa. Niistä on jälleen ollut hyötyä. 1. Suunnittele päivään yksi asia, jonka haluat tehdä. Suunnitelman tulee olla...

Minulle tarjottiin raskausaikana Valon geenivirheen vuoksi mahdollisuutta lapsivesipunktioon, jossa olisi poissuljettu sekä tuo kyseinen geenivirhe, että yleisimmät kehitysvammaisuutta aiheuttavat geenivirheet. Päätimme miehen kanssa, että jollei ensimmäisessä kaikille tarjottavassa seulontaultraäänessä havaita mitään hälyttävää, emme käytä mahdollisuutta punktioon. Loppujen lopuksi mikään ultraäänitutkimus tai edes sikiön geenien tutkiminen eivät takaa tervettä lasta (asia, mikä minun mielestäni olisi kaikkien lasta harkitsevien hyvä prosessoida ja sisäistää). Toisaalta tiesimme miehen kanssa senkin, että abortti ei olisi meille vaihtoehto siinäkään tapauksessa, että jotain ilmenisi. Tottakai silti toivoin tervettä lasta, ennen kaikkea lapsen itsensä vuoksi, mutta vähän myös siksi, että saan itse kokea terveen lapsen kehityksen ja elämänvaiheet. Tietyllä tapaa terveen lapsen toivominen tuntui samalla vähän luvattomalta. Kaikilla meillä on täällä yhtäläinen oikeus elää ja kokea, olla...