Arki on taitolaji
Viime viikkoihin on mahtunut niin paljon, etten tiedä mistä aloittaa. On juhlittu kolmevuotiasta, kipuiltu päiväkodin aloituksen kanssa, viritytty työtaajuudelle ja Valon kuolinpäiväkin ohitettiin tänä maanantaina.
Samaisena maanantaina kolmonen oli kovassa kuumeessa kun tulin töistä kotiin. Lapsen kuoleman pelko on yksi asia, joka on jäänyt Valon kuoleman myötä. Ja nimenomaan lapsen sairastumisen tai nukkumisen yhteydessä. Kolmosen (ja esikoisenkin, sitä ei vain tapahdu kovin usein) sairastuminen saa minut aina varpailleni ja ylivirittyneeseen olotilaan, vaikka järjellä ymmärränkin, ettei kuolema tavallisen nuhakuumeen yhteydessä ole perusterveellä lapsella kovinkaan todennäköistä.
Valo on kuolinpäivänsä lisäksi ollut muutenkin mielessä, sillä olen miettinyt erityisen tarkkaan miten voisin kohdata omassa työssäni asiakkaita ja heidän vanhempiaan omien kokemuksieni pohjalta. Muutoinkin monet Valon ja hänen terapeuttiensa opit ovat päässeet aktiivikäyttöön miettiessäni uudenlaisia tulokulmia kommunikointiin, vastavuoroisuuteen ja muuhun mielenkiintoiseen. Töihin paluu on siis tuntunut hyvältä ja kivaa saada oma ammattitaito käyttöön.
Sen sijaan työpäivä yhden 10 minuutin tauolla vaatii nieleskelyä. Kun on kolmen vuoden ajan tottunut kiireettömään ja ihmisen tahtiseen elämäntyyliin, tuntuu 10 minuuttia lounaan popsimiseen varsin riittämättömältä. Harmittaakin vähän että joudun opettelemaan jotain niinkin typerää kuin kiireessä syömisen.
Toki myös vähentynyt yhteinen aika kolmosen kanssa harmittaa. Päiväkodin aloitus on ollut hänelle vaikeaa. Itse asiassa paljon vaikeampaa kuin osasin kuvitella. Ruuat eivät maistu ja ikävä on ollut kova. Toivon, että päiväkodista tulee seuraavien viikkojen aikana paikka, johon hän lähtee mielellään pelonsekaisten tunteiden sijaan.
Uusi arki asettuu pikkuhiljaa uomiinsa. Miehestä on ollut iso apu, sillä hän on lyhentänyt kolmosen päiviä hakemalla kolmosen hyvissä ajoin päiväkodista. Aamuisinkin hän on avuliaasti heittänyt meidät päiväkodille jotta säästymme minuuttiaikataululta bussien kanssa. Jälleen kerran huomaan, kuinka hyvin pelaamme yhteen ja kuinka loistavan tiimin muodostamme.
Lyhyissä illoissa ja aikaisissa herätyksissä on vielä totuttelemista, mutta mikään ei tunnu ylitsepääsemättömältä. Moni asia myös varmaan helpottuu rutinoitumisen myötä. Kyllä tästäkin selvitään. 😄
Eikö sen pitäisi olla itsestäänselvyys, että lapsesta huolehtiminen ja hänen päiväkotiin viemisensä kuuluu yhtä lailla miehellesi kuin sinullekin? Annoit tuossa ikään kuin ymmärtää, että mies tekisi sinulle jonkin ihmeellisen henkilökohtaisen palveluksen heittämällä sinut päiväkodille, kun olet viemässä yhteistä lastanne hoitoon. Aivan kuin päävastuu lapsesta olisi sinulla ja mies joskus ihan vain hyvää hyvyyttään "auttaisi". Aika vääristynyt ajattelutapa mielestäni. Onhan mieskin tasavertainen vanhempi, jolle nuo hommat kuuluvat aivan yhtä paljon kuin äidille.
VastaaPoistaMinä en pidä mitään itsestäänselvyytenä. 🙂 En edes sitä, että herään huomenna uuteen päivään. Olen joka aamu kiitollinen. Tämä elämänasenne on lisännyt onnellisuuttani ja tyytyväisyyttäni elämään huomattavasti.
PoistaEdellisessä, 10 vuotta kestäneessä parisuhteessani suomalaismiehen kanssa hän ei kertaakaan hakenut tai vienyt yhteistä, vaikeasti sairasta lastamme päivähoitoon. Ei edes silloin, kun sitä erikseen pyysin. Puhumattakaan että hän olisi osallistunut terapioihin tai sairaalakäynteihin. Mielestäni on ihana asia, että nykyinen mieheni haluaa olla apuna ja olen siitä kiitollinen nyt ja toivottavasti osaan sitä aina olla myös tulevaisuudessa.
Tuntuu, että joku on käynyt purkamassa kommenttiboksiin omaa pahaa oloaan.
VastaaPoistaOnhan se päiväkodin aloittaminen iso muutos. Uskon, että kolmosella helpottaa, kun päiväkodin rutiinit tulevat tutuksi ja uusia kavereita löytyy.
Jenni
Joo, toivottavasti hänen olonsa helpotti. 😄
PoistaTällä viikolla on vihdoin alkanut näyttää siltä että kolmonen alkaa sopeutumaan päiväkodin menoon.
Kiitos ensimmäiselle kommentoijalle (Anonyymi 16.2.2020 19.08) siitä, että kirjoitti minunkin ajatukseni. On järkyttävää lukea, että edelleen joku nainen alistuu siihen, että mies "auttaa" lastenhoidossa.
VastaaPoistaKyse on siitä, että nainen ja mies ovat tasa-arvoisia ja ennen kaikkea äiti ja isä yhtä tärkeitä kasvattajia lapselle. Tutkimusten mukaanhan lapset, jotka ovat saaneet tasapuolisesti molempien vanhempien huomiota, muun muassa menestyvät paremmin koulussa ja ansaitsevat aikuisena enemmän verrattuna pääasiallisesti yhden vanhemman hoitamiin lapsiin. Pidän myös kyseenalaisena sitä, että julkisesti ihannoidaan epätasa-arvoista tilannetta ja näin ylläpidetään tätä vääristynyttä ajatusmallia naisesta ensisijaisena lapsen hoitajana. Kyse ei ole myöskään mistään feminismistä, vaan tutkimustietoa on myös siitä, että miehetkin kokevat epätasa-arvoa suhteessa lasten asioihin (esim. neuvolassa saatetaan sivuuttaa miehen näkökulma täysin, puhumattakaan erotilanteissa lapsen huoltajuuden määräytymisestä).
Jos lähteet kiinnostavat, voin kaivaa jostakin yliopistoaikaisen esseeni aiheesta. On nimittäin huolestuttavaa, että tieteelliseen tietoon perustuva kommentointi kuitataan "pahana olona" (etenkin kun blogisti kai itsekin työskentelee tai ainakin on työskennellyt lasten parissa – ammattilaisella toivoisi olevan arvostusta tutkimustietoa kohtaan).
t. kolmas Anonyymi
Tekstin voi halutessaan tulkita juuri oman mielensä mukaan. 🙂 Pidän edelleen kiinni oikeudestani olla iloinen ja kiitollinen siitä, että meidän yhteistyömme kolmosen hoidossa sujuu mutkattomasti. Avasinkin jo aiemmin kommentteihin aiempaa suhdettani ja sitä, että en ole aina ollut yhtä onnekkaassa tilanteessa.
PoistaMielestäni oma kiitollisuuteni tilanteesta ei mitenkään himmennä tai vähennä sen tasa-arvoisuutta. Hyvien asioiden huomaaminen ympärillään ja kiitollisuus tutkimusten mukaan nostavat elämänlaatua ja kohentavat fyysistä ja psyykkistä terveyttä. 🙂