Kaamosmasennus on oikea sairaus

Lokakuu iski. Bäm. Aamuisin en meinaa saada silmiä auki, vaikka olen nukkunut yhdeksän tunnin yöunet heräämättä kertaakaan. Verhojen takana odottaa harmaa pilvimassa. Tänään aamulla paistoi hetken kalvas aurinko. Tuntuipa uskomattomalta. Jäsenet ja mieli virittyivät hetkessä. Sama ihme tapahtui muutaman tunnin ajan viime lauantaina, jolloin olimme ystävän ja hänen poikansa kanssa luonnonsuojelualueella metsäretkellä. Luonnon värit olivat eloisia ja syviä. Mikä ero!

Duodecim kertoo kaamosmasennuksesta ja -rasituksesta näin:

Kaamosmasennuksen oireet toistuvat vuosittain samaan aikaan talvisin. Oireet alkavat ilmetä yleensä lokakuussa, ovat voimakkaimmillaan marraskuusta tammikuuhun ja lievittyvät helmi-maaliskuun aikana. Kesällä oireet häviävät. Noin 1 % väestöstä kärsii talvisin toistuvista kaamosmasennusjaksoista. Tämän lisäksi 10–30 % väestöstä kärsii talvikuukausien aikana lievemmästä kaamosoireilusta ilman varsinaista masennustilaa. Tätä talvikuukausina ilmenevää lievempää tilaa kutsutaan kaamosrasitukseksi. Esimerkkinä tällaisesta kaamosrasituksesta on talvikuukausina ilmenevä makeannälkä, lihominen, väsymys ja liikaunisuus.

Kaamosmasennus voimistuu yleensä iän myötä. Ensimmäiset oireet ilmenevät keskimäärin 20–30 vuoden iässä. Iän myötä oireet usein voimistuvat; osalla oirekuva kuitenkin häviää vuosien myötä.

On jotenkin huojentavaa lukea ihan oikeasta lääketieteellisestä artikkelista, että oirekuva voimistuu iän myötä, sillä olen kokenut itseni suorastaan vainoharhaiseksi välillä. Miten voi olla, että vuosi vuodelta on toivottomampi ja voimattomampi olo? Valo ei meinaa millään välkkyä tunnelin suulla. Vaan siellä se epätodelliselta tuntuvana tietona on, helmikuun aurinko. Jokahelmikuisiin rituaaleihin kuuluu mm. auringon läiskässä lattialla makaaminen tai aurinkoisen ikkunan edessä huomattavan pitkiä aikoja luuhaaminen. Joka solu tankkaa valoa. Ja hymyilyttää vaan. 

Kaamosoireilu on todellista ja oma saamattomuus ja alakulo eivät ole omasta päättämisestä kiinni. Kaikki tekeminen tulee tehtyä, mutta se on pinnistelyn takana. Tuntuu, ettei koko päivänä herää kunnolla ja illalla on ihan poikki. 

Minulle pelastusrenkaita ovat ihmissuhteet, ulkoilu, käsillä tekeminen sekä viherkasvit. On ihanaa, kun harmaudenkin keskellä sisällä vihertää. Kasveilla on kirkkaat kasvilamput. Viime vuonna vaihdoin kattovarjostimiinkin päivänvalolamput. Olen huomannut, että aallonpituudella on paljon merkitystä vireystilan kannalta. Periksi ei anneta. Paras hoito olisi varmaan muutto pois. Johonkin, jossa talvi ei mene koskaan syyskuuta kamalammaksi.