Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikko meni tiiviisti leipoen, sillä juhlimme esikoisen 15-vuotissyntymäpäiviä. Kivaa oli, mutta onneksi pirskeitä ei tarvitse järjestää kovinkaan usein.

Viime viikon maanantaina oli kuitenkin aikaa katsoa Arman Alizadin ohjelma, jossa hän vieraili kehitysvammaisten asumisyksikössä. Vaikeavammaisia näkee todella harvoin tv:ssä. Vielä harvemmin näkee sitä, että tv:ssä keskusteltaisiin suoraan vaikeavammaisen ihmisen kanssa, avattaisiin, edes pintapuolisesti, hänen kommunikointitapaansa ja esitettäisiin hänet ennen kaikkea yksilönä jolla on omat kiinnostuksen kohteensa ja ajatuksensa. Ohjelma kosketti minua syvästi.

Se myös osui suoraan itkuhanoihini. Eräs ohjelmassa esiintyneistä asukkaista toi mieleeni olemuksellaan, eleillään ja hymyllään Valon. Joka kerta kun hän oli ruudussa, itkin, itkin ja itkin. Itkin ikävää ja surua tavalla, jolla en ole sitä vuosiin itkenyt. Ohjelman jälkeen pohdin useamman päivän sitä, millainen teini ja aikuinen Valosta olisi kasvanut. Tv:n katselulla oli tuona iltana todella iso ja pitkä vaikutus minuun, yhä edelleen tapahtumat ja kommentit pyörivät päässäni. Ohjelma (Arman pohjantähden alla) löytyy Nelosen suoratoistopalvelu Ruudusta. 

Nyt viikkoa myöhemmin vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Mietin pitkään, mitä haluaisin sanoa siitä. Kirjoitin, pyyhin, kirjoitin, pyyhin. Minä sain tietää, että Valo kuolee, kun hän oli kaksi vuotias. Kolmen vuoden ajan ehdin miettiä milloin se tapahtuu ja miltä se tuntuu. Valon kanssa en koskaan kuolemasta puhunut, mutta luin hänelle usein Mervi Lindmanin kirjaa Memmulista, joka haluaa olla urhea, mutta jota pelottaa moni asia. Ennen kaikkea luin antaumuksella, kuin rohkaisuna tulevaan, runon, jonka olisin halunnut lukea myös arkun äärellä, mutten siihen silloin kyennyt. 

"Ei pimeys ole mustaa vaan mustikansinistä
mustikanvarpuja, karpaloita,
kehäkukkia, keijunsiipiä,
saniaista ja sammalta"