Säälittävä, keski-ikää lähestyvä ja kukkapaitainen - eli kuinka kohdata kolmekymppiset


Pikkuveli täyttää viikon loppupuolella 30. Itse olen katsellut elämää kolmekymppisenä kolme vuotta. Esikoinen kommentoi pikkuveljen instagramin skeittausvideota lauseella, jossa yhdistyvät sanat säälittävä, keski-ikää lähestyvä ja kukkapaitainen. Muistan kyllä itsekin kuinka kolmekymmentä vuotta tuntui teini-minästä vanhalta, rikkikuluneelta ja kerta kaikkiaan tylsältä. "Better to burn out, than to fade away, my my, hey hey"
Silloin oli tuntui coolilta ajatella, että kaikki suuret legendat kuolivat ennen tai juuri kolmekymmentä saavutettuaan. Niin ja suuret legendathan oli tottakai luokkaa Jimi Hendrix, Jim Morrisey, Janis Joplin ja Kurt Cobain. Näin kolmekymppisenä on kiva ajatella, että em. muusikot kohtasivat surkean ja ennenaikaisen loppunsa päihde- ja mielenterveysongelmiensa ja huonon julkisuudenhallintakykynsä vuoksi. Lisäksi nykyään suuren legendan statukseen yltävät tylsän ja haalean kolmekymppisen mielessä yhteiskunnallisesti merkittävässä roolissa olleet henkilöt, jotka ovat omilla toimillaan onnistuneet muuttamaan maailmaa oikeudenmukaisempaan ja kestävämpään suuntaan. Miten keski-ikäistä! 



Mietin, mitä voisin sanoa kolmekymppisyydestä kolmen vuoden etumatkallani veljelleni. Tajusin, että viimeiset kolme vuotta ovat olleet elämäni onnellisimpia vuosia. Se tuntui julmalta myöntää itselleen, koska taakse jää paljon elettyä elämää. En väitä, ettenkö olisi ollut onnellinen aiemmin, toki elämääni on mahtunut paljon kaikkea ihanaa. Erityisen julmalta ajatus tuntui siksi että elämäni parhaat vuodet kutakuinkin alkavat Valon kuolemasta. Mutta en voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että vuodet Valon kanssa olisivat olleet onnellista aikaa. Rakastin ja rakastan Valoa valtavasti, mutta surun ja huolen keskellä onnen puuttuminen oli usein kouriin tuntuvaa ja raastavaakin. Ei se tarkoita, etteikö olisi ollut hyviä hetkiä tai iloa.
Varmasti nuo vuodet myös tuovat kontrastia tälle hetkelle ja viimeiselle kolmelle vuodelle. Osaan nähdä kauneutta ja onnea normaalissa ja välillä kuormittavassa perhearjessa, koska tulen sieltä mistä tulen.



Osansa varmasti myös psyyken mekanismeilla. Onhan vanhetessa hyvä huomata, ettei elämä muuttunutkaan yhtään huonommaksi. Että elämän parhaita hetkiä voi elää juuri nyt, iästä riippumatta. Mies kolkuttelee kahden vuoden päästä neljääkymmentä. Ja kuulkaa, siinä on jo aika iso numero! 😉


Kommentit