Univelkaisen mietteitä

Taannoin sukulaissynttäreillä puhuimme äitiydestä ja vauvoista. "En kyllä enää jaksais vauvavuotta", sukulainen totesi kolmosta seuratessaan. Viiden minuutin päästä hän kuitenkin ylpeili: "En kokenut vauva-aikaa mitenkään raskaana." Jos olisin jaksanut olla kärkäs, olisin huomauttanut vuosien klassisesti kullanneen muistot. Sen sijaan huomasin päästäväni ilmoille oudon myönnytyksen: "Niin, en mäkään." Ja samalla kysyväni pääni sisällä, että mitä hittoa oikein suollan ulos.

Kotona pohdin teemaa lisää. Mikä loistoesimerkki suomalaisesta pakkopärjäämisestä. Miksi meidän on niin vaikea myöntää olevamme haavoittuvaisia, epätäydellisiä ja apua tarvitsevia? Uskallan väittää, että ihan jokainen vauvavuosi on raskas. 
Minulla on kokemusta myös eri tavalla raskaasta vauvavuodesta ja arjesta ylipäätään. Arjesta, johon liittyy valtavasti huolta ja murhetta omasta lapsesta. Se raskaus on ihan eri sarjassa, eikä sitä ole mielestäni järkevää verrata ns. normaalin vauvavuoden raskauteen. Onhan tämäkin nimittäin aika kovaa hommaa, toki ihanaakin monella tapaa, ja siksi kai ihmiset haluavat lisää lapsia ensimmäisen jälkeen. Mutta olla saatavilla 24/7, toimia ihmistuttina, ravinnon lähteenä, kävelytukena, viihdyttäjänä, lohduttajana, turvallisuuden vartijana, kokkina, siivoojana.. No, kyllä jokainen äiti tietää, että vauvavuosi on rankka.

Viimeaikoina on tuntunut aivan erityisen raskaalta, sillä kolmosella on taas uusi terveysongelma (ja se onkin sitten jo ihan oma tarinansa..). Pidemmän aikaa on menty vain muutaman tunnin yöunilla ja se alkaa kyllä tuntua. Mies raukka käy vielä viisi kertaa viikossa yötöissä, joten ei ole liioiteltua sanoa, että olemme olleet aika väsyneitä.
Kolmosen surkeauninen ensimmäinen vuosi tuntuu suorastaan kohtalon ivalta Valon kanssa valvomisen jälkeen. Olen lakannut toivomasta, että käänne parempaan tapahtuu pian ja päättänyt asennoitua niin, että ehkäpä toisen elinvuoden aikana pikkuhiljaa siirrytään kohti parempaa. Tai viimeistään kolmannen... ;)

Itse huomaan, että arjen raskauden myöntäminen on toisinaan vaikeaa siksi, etten halua valittaa "turhasta". Valittamisesta ei tunnetusti ole oikein mitään hyötyä, se muuttuu helposti tavaksi ja ohjaa näkemään enemmin huonot kuin hyvät asiat elämässään ja ympärillään. Siksi koitan välttää turhaa negatiivisuutta. 
Raskas arki ja sen myöntäminen ei vähennä kolmosen ihanuutta eikä poista arjen monia iloisia, onnellisia ja pystyssä pitäviä elementtejä. Olisi varmaan suomalaiselle äitiys- ja ylipäätään toimintakultuurillekin tosi tervetullutta, että vauva-arjen raskaudesta voisi puhua kuten muistakin aiheista, ilman ylimääräisiä stigmoja.