Vuosipäiviä

Helmikuu on mennyt kolmosen neljävuotisia juhliessa. Vallitsevan epidemiatilanteen vuoksi juhlat ovat olleet yksittäisille perhekunnille, jotka muutenkin ovat meidän elämässä läsnä. Väliäkin juhlien välillä on pidetty altistumisten vähentämiseksi. Onpa ollut kuitenkin ihana kestitä ihmisiä ja saada juhlan tuntua kotiin. Tarjoilujen ja siivouksen puolesta tällainen tipoittain -malli tarjoaa kyllä erityisen paljon töitä ja se onkin vienyt paljon vapaa-aikaani iltaisin.



Neljävuotias kolmonen on puhelias, äänekäs ja sanavalmis. Päiväkodissa on kiitetty hänen erinomaisia kielellisiä taitojaan ja mielikuvitustaan. Kolmonen saa helposti kavereita ja on pidettyä leikkiseuraa. Hän on usein porukan johtaja niin hyvässä kuin pahassakin.



Omista lapsistani kolmonen on kaikkein kovapäisin. Kun hän päättää jotain, niin lopputulokseen mennään vaikka harmaan kiven läpi. Esimerkiksi kun hän päätti opetella tekemään solmun, hän harjoitteli päivittäin ties kuinka pitkään. En ehdottomasti missään nimessä saanut näyttää esimerkkiä tai neuvoa. Minut ajettiin pois koko tilanteesta. Huoneesta kuului kerta toisensa jälkeen hermoromahduksia ja sadattelua ("senkin tyhmä naru!!). Mutta lopulta kolmonen tuli kasvot loistaen esittelemään tekemäänsä solmua. 



Kolmosen voimakkaasti tunteva ja helposti tulistuva temperamentti on täysin vastakkainen omalle rauhalliselle ja tasaiselle minuudelleni. Hänen äitinä olonsa onkin minulle päivittäistä opettelua siinä kuinka mihinkin kannattaa reagoida. Tuntuu että neljän vuoden jälkeenkin olen aina välillä täysin pihalla siitä, miksi kolmosen reaktio tapahtumaan x on sellainen kuin se on. Mies taas tajuaa kolmosen reagointitapoja ihan toisella tapaa ja välillä katson kateellisena vierestä kuinka sulavasti he ymmärtävät toisiaan.



Kolmosen syntymäpäivä tarkoittaa aina myös Valon kuolinpäivän lähestymistä. Tänä vuonna kuolemasta tuli kuluneeksi jo viisi vuotta. Yhtä pitkä aika kuin Valo eli.

Se on ihan käsittämätöntä. Tuntuu kuin Valo olisi ihan lähellä ja kaikki olisi tapahtunut vain jokin aika sitten. Etääntymisen tunne on ikään kuin pysähtynyt. Valo on menneisyydessä, muttei sen kauempaa kuin suljetun oven takana. Minä olen astunut sieltä ovesta ulos, mutta voisin koska tahansa avata sen oven ja katsoa takaisin kaikkea. Sellainen tunne minulla on.

Tietenkään en saa takaisin menneisyyttä, mutta muistot ovat vahvoja ja eläviä. Valon kuoleman jälkeen pelkäsin että kaikki haalistuu ja unohtuu, mutta niin ei ole käynyt. Valo on mukanani päivittäin kaikessa mitä teen. Alati läsnä ajatuksissani ja sydämessäni, niihin ei aika kykene loveaan lyömään. 

Kommentit

  1. Kolmonen osoittaa kyllä ihailtavaa sinnikkyyttä ja luonteenlujuutta! Hän tulee varmasti selviämään elämästä.
    Mukavia kevättalven päiviä teille, t. Marsa

    VastaaPoista

Lähetä kommentti