Äitiyden mittasuhteet

Äitienpäivä lähestyy. Yksi niistä päivistä vuodessa, joiden edessä huomaan pysähtyväni tutkiskelemaan pääni sisältöä ikään kuin Valon läpi. Istuen alas kaiken sen äärelle, kuunnellen psyykeni prosesseja ja kohdaten kaiken tapahtuneen taas kerran vähän kauempaa kuin aiemmin ja siksi ehkä uudesta kulmasta.
Se ei ole tietoista, eikä äitienpäivä ole ollut minulle ikinä mikään merkittävä juhlapäivä. Silti se kuuluu tähän vuodenaikaan ja lähipusikoista bongatut ensimmäiset valkovuokot työntävät ajatusta toukokuisen sunnuntain äärelle.

Oman lapsen kuoleman jälkeen äitiys on jollain tapaa lopullisesti vähän rikki. Osa minusta on poissa, niin se vain on. Hyväksyminen ei poista tosiasioita.

Kuvatulkkaus: valkovuokkoja metsikön pohjassa, kuivien lehtien keskellä 

Valon kanssa koettu teki minusta vahvan. Opin huolehtimaan itsestäni. Opin arvostamaan toimivaa kehoani ja tekemään töitä sen eteen, että se toimii jatkossakin. Paineensietokykyni kasvoi uudenlaisiin mittasuhteisiin. Kasvoin rohkeammaksi avaamaan suutani ja puolustamaan itseäni ja läheisiäni. Kasvoin rohkeammaksi ottamaan riskejä ja tekemään hyppyjä tuntemattomaan. Valo teroitti elämän prioriteetit ja arvon.

Valo jätti myös tyhjän tilan, ei pelkästään kuolemansa seurauksena, vaan myös syntyessään. Sain arvokkaat, ihanat ja opettavaiset viisi vuotta hänen kanssaan, mutta sisälläni oli tyhjä paikka, suru siitä, kuinka paljon jäi kokematta sellaisia äitiyden asioita, jotka esikoisen kanssa koin ja joiden uudelleen kokemisesta olin haaveillut.

Kuvatulkkaus: kolmonen on sylissäni ja annan pusun hänen päähänsä, kolmosen kasvoilla on leveä hymy

Kolmosen syntyessä tuo tyhjä aukko sai täytteen. Palapelin pala loksahti täydellisesti paikalleen. Äitiysmatka kolmosen kanssa on ollut aivan erilainen kuin kaksi aiempaa matkaani. Kaiken yllä on suuri ilo, onni ja kiitollisuus. Terveen lapsen kehityksen seuraaminen, yhteiset leikit ja vaivaton kommunikointi. On vaikea tavoittaa sanoja sille, kuinka upeaa kaiken kokeminen on, joka ikinen päivä. Kaikenlaiset pikkuretket ja tekeminen, normaalin fyysisen kehityksen mahdollistamat pyöräretket ja uimahalliaamupäivät... Ne ovat minulle enemmän kuin arkea. Ne ovat arvokkaita ja yhä edelleen vähän ihmeellisiäkin. Eivät ainakaan missään nimessä itsestään selviä.

En sano, että arki on aina pehmeää, vaaleanpunaista hattaraa. Välillä, aika useinkin, se on hammasten kiristelyä ja hermojen riekaleita. Mutta kuitenkin vähän toisella tasolla kuin esikoisen kanssa. Sillä kaiken vierellä kulkee vertailukohta, tietoisuus siitä, mitä arvokasta minulle on annettu.

Kuvatulkkaus: ilta-aurinko kehäradan varrella kuvattuna, Vantaan Vehkalassa 

Ajattelen, että Valon suurimpia lahjoja minulle on ollut nimenomaan se, kuinka nyt pystyn katsomaan elämää. Se, kuinka murheet ja ongelmat ovat saaneet uudenlaiset mittasuhteet. Kun on viisi vuotta päivästä toiseen vain selvinnyt, koska muuta vaihtoehtoa ei ole, niin sellaisen jälkeen ei vain enää voi katsoa elämäänsä kuten aiemmin. Toivon, että tämä mittasuhteiden muutos ei koskaan katoa, vaan kantaa läpi loppuelämäni.