Flashbackeja

Kuvatulkkaus: Passiflora (jonka suomalaista nimeä en tiedä) kukkii terassilla

Viimepäivät ovat kuluneet ulkona säästä nauttien ja puutarhahommia innokkaan pikku"apurin" kera tehden. Olemme kaivaneet pienen perennapenkin ja istuttaneet terassille ruukkupuutarhan. Pikkuhiljaa siemenetkin ovat alkaneet itää. Vielä olisi tehtävää, rapanperintaimi odottaa istutustaan, kulahtaneet narsissit multaan kaivamista ja jonkinlaisen unikkopenkinkin olin ajatellut perustaa. Niin ja kaapissa odottaa maalia puutarhakalusteiden kunnostusta varten... Puuhaa ei siis puutu, mutta onneksi se on mieluista. Uusi koti alkaa pikkuhiljaa tuntua kodilta, eikä haikeus ja kaipuu vanhalle asuinalueelle enää juurikaan iske. Tavarat ja psyyke alkavat löytää omat paikkansa.

Kuvatulkkaus: Kolmonen juoksee selin kameraan asukaspuiston nurmialueella hellepäivänä shortseissa ja hihattomassa paidassa

Päivät ovat kuluneet tiiviisti kolmosen kanssa, sillä mies sai vähän yllättäen opiskelupaikan ja on käynyt sekä koulussa että tehnyt töitä. Välillä meitä kaikkia on väsyttänyt melkoisesti, mutta niillä korteilla mennään, mitä saadaan ja mies on kyllä myös silminnähden iloinnut kouluasioista. Suomessa ei aina ole ihan helppo päästä eteenpäin, vaikka yritystä ja omaa tahtoa olisi kuinka, sanoivat nämä susannakosket ja heidän sielunsisarensa mitä tahansa.
Kolmonen vaatii edelleen paljon syliä ja huomiota, hän ei todellakaan ole itsekseen viihtyvää sorttia (paitsi liikenteessä tai kaupassa hän voisi toki kadota väkijoukkoon taakseen katsomatta). Usein molemmat kädet ovat siis kovinkin varatut, onneksi on olemassa kantoliinoja ja -reppuja. Jokin aika sitten aloin kokemaan selkeitä flashbackeja siihen ahdistukseen, mitä Valon kanssa tunsin kun minkään kotihomman tekeminen ei meinannut onnistua käsien ollessa kokoajan varatut ja Valon valittaessa joutuessaan odottamaan. Jonkin verran psyykkistä työtä vaati saada ajatukset kasaan ja ahdistus katoamaan. Hassua, miten tunteet voivat noin vain palata, vaikka kuinka järjellä tietäisi, että nyt tilanne ja puitteet ovat ihan toiset.

Vanhoja muistellessa, muistelin myös sitä, kuinka Valon kuoleman jälkeen tuntui kamalan pahalta ajatukselta, että aika veisi konkreettiset muistot, sen, miltä Valo tuntui sylissä tai miltä hänen hiuksensa tuoksuivat. Muistot eivät katoa, mutta niiden terävyys tietyllä tapaa haalistuu vuosien myötä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että ikävää on helpompi kestää. Joka tapauksessa tuo muistojen tietynlainen haalistuminen ei tunnu yhtään niin pahalta kuin silloin ajattelin sen tuntuvan.

Eikä tärkein unohdu ikinä, vaan se kulkee mukanani niin kauan kuin minäkin. Löysin valokuva-albumista uuteen kotiin esille muutaman ihanan kuvan, toisen, missä Valo istuu isoveljensä halauksessa ja toisen, missä Valo on kuvattuna juuri sellaisena kuin hänet muistan. Tuuhea ruskea tukka sotkuisella nutturalla, pää hieman alaspäin kumartuneena ja käsi ääni-valolelun päälle hakeutuneena. Tuota kuvaa katsoessa voin nähdä, kuinka Valo minun hänelle jutellessani nostaa päänsä ylös, kääntäen sen hieman vasempaan ja hymyilee leveästi, siniset simät tuikkien.

Kuvatulkkaus: Tekstissä kuvailtu Valon kuva roikkuu jääkaapissa pyykkipojan varassa