Psyyke työssä

Kesäloma on tullut tarpeeseen. Ihanaa, kun ei tarvitse pinnistellä yhtään. Välillä mietin, että olen ihan päästäni sekaisin, kun menin töihin niin nopeasti. Ja samalla tiedän, ettei kotona lojuminen olisi auttanut mitään. On kevät silti vaatinut psyykkistä kanttia. Ei taida olla ihan ideaalitilanne, että täytyy toisinaan käydä työpaikan vessassa nieleskelmässä kyyneleitä kun ikävä iskee niin kovaa.

Lämpimistä kesäpäivistä on nautittu ulkona. On ihan mahtavaa, että Suomessakin edes muutaman viikon vuodesta on päiviä, jolloin ei tule kylmä, kun menee ulos. Esikoisen kesälomatoiveita on toteutettu ja jokunen odottaa vielä toteuttamistaan. Parvekkeella myöhäiset tomaatintaimet alkavat näyttää jo aika vankoilta ja puskevat varmaan pian kukkia. Jos oikein hyvä tuuri käy, niin elokuussa saadaan maistella omia tomaatteja. Linnut pitävät ikkunan takana aukeavassa metsikössä upeita konsertteja, vaikka olohuoneen ikkunan eteen pesinyt rastas onkin jo aikaa sitten lähettänyt jälkikasvunsa maailmalle. Öisin tuuli suhisee puissa ja lokit elämöivät.

Elämä on kai ihan hyvin ja sitten ei kuitenkaan. Mietin, pitäisikö olla enemmän hajalla. Ihan riekaleina sängyn pohjalla. Näyttääkö elämäni siltä, että ilman Valoa olisi jotenkin parempaa, etten kaipaisi häntä ja ikävöisi. Ja itku tulee kuitenkin niin helposti, vaikka en sitä aina näytäkään. Eilen käveltiin lähiöpubin ohi ja sisältä kaikui karaoke. Humalainen nainen raakkui "hei tuuli tuule sinne missä muruseni on, leiki hetki hänen hiuksillaan..." ja minä melkein romahdin keskelle katua. 

Tuntuu, että vaihtoehtoina on jatkaa elämää, tehdä ja mennä tai sitten pysähtyä ajattelemaan Valoa ja tuntea kauheita ikävän kouraisuja. Ehkä vaihtoehtoja ei edes ole, sillä mielleyhtymiä ja ikävää ei voi kontrolloida. Psyyke tekee hurjasti työtä, käyden läpi viimeisiä päiviä, kuolemaa, hautajaisia ja Valon viiden vuoden taivalta sekä siihen liittyneitä tunteita. Täytyy uskaltaa luottaa siihen, että se toimii juuri niin kuin pitääkin ja vielä jonain päivänä voin muistella Valoa muutenkin kuin kyynelsilmin.

Kommentit

  1. Ei sinun tarvitse surustasi mihinkään päästä, mutta ihan varmasti se muuttaa joskus muotoaan eikä enää raasta rikki. Luota siihen, että elämä kantaa niin kuin se on tähänkin saakka tehnyt <3
    Nina

    VastaaPoista
  2. Tuollainen traumaattinen suru on niin toisenlaista kuin voisi olettaa tai luulla. Ei se joka hetki ole pohjatonta surua tai järkytystä. Luulen että mieli pitää välillä "lomaa". Jaksaa sitten taas pyörittää asioita uudelleen ja uudelleen ja vähän uudella tavalla. ❤ Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan totta, että mielen täytyy varmaan välillä hengähtää. On hassua, miten voi pitkäänkin pyöriä samojen ajatusten kanssa ja yhtäkkiä löytääkin uuden näkökulman.

      Poista
  3. Eikä se ole Valolta nyt pois vaikka teette asioita, joita ette aikaisemmin ole voineet tehdä♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olekaan, mutta tuntuu hassulta vuosien jälkeen pystyä tekemään niitä, koska samalla tiedostaa hyvin vahvasti miksi niitä juttuja pystyy tekemään.

      Poista
  4. <3 kyllä te saatte elää ja kokea. Valo kulkee teidän mukana, aina

    <3 Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valo on mukana ajatuksissa jollain tasolla ihan koko ajan.

      Poista
  5. Saatte kokea ja nähdä paljon! Ei Valo ole kaukana, hän kulkee aina sydämmessä mukana. Lämpimiä ajatuksia! -Minttu

    VastaaPoista
  6. Ikävöidä voi niin monella tapaa ja kaikki on ihan yhtä oikeita. Toiset antaa sen näkyä ja kuulua kaikille, toiset suree hiljaisemmin, yksityisemmin, mutta ei se tarkoita sitä että ei sure tai sure tarpeeksi. Kuka senkin määrittää mikä on tarpeeksi?

    Elämä kantaa ja kuljettaa, se antaa ja ottaa.

    Paljon onnen tuulia matkallesi <3
    Nauti kesästä ja elämästä. Valo on sinun mukana aina, lähellä, suojassa. Sydämessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Surun ei ole mitattavissa ja siksi kai sen kanssa on välillä niin vaikeaa. Lääkärit esim. mieluusti määräisivät kaikenlaista kemiallista surua helpottamaan. Vaan itse uskon, että se kannattaa uskaltaa käydä läpi.

      Poista
  7. En ole mitään massiivisia suruja elämässäni surrut, mutta heh.. Olen lukenut iiiison kasan naisten lehtiä. Muistelen aika monessa sanottavan, että suru pitää mennä läpi, suru pitää surra. Jossain vaiheessa. Jos ei heti menetyksen jälkeen niin sitten myöhemmin, ehkä jopa jonkun toisen surun kanssa.
    Näin ulkopuoliselta sinun tapasi käsitellä Valon poismenoa tuntuu aika hyvältä tavalta, vahvalta tavalta. Osaat lukea itseäsi ja analysoida tunteitasi. Et jää vellomaan, mutta annat kuitenkin muistojen tulla vahvasti. Kuten minusta pitääkin. Valo ja Valon kaunis muisto kulkee aina mukanasi :).
    t. Sari
    t. Sari

    VastaaPoista

Lähetä kommentti