Pimeän jälkeen

Eräänä aamuna jo aika kauan sitten, vein Valon päiväkotiin ja lampsin tavalliseen tapaani asemalle junaa odottamaan. Päästyäni liukuportaat alas, huomasin, että joku katselee minua. Kun katseemme kohtasivat, tuo joku alkoi hymyillä. Mieleeni ovat piirtyneet hupun suojista tuikkivat silmät ja valkoinen hammasrivi. Minäkin hymyilin ujosti ja käänsin katseeni hämilläni pois. Hetken päästä oli pakko kurkistaa olan yli uudestaan. Se joku katsoi ja hymyili minulle edelleen ja lähti tulemaan kohti. Se ojensi kätensä, esitteli itsensä ja kysyi nimeäni ja minne olen matkalla. Vastasin, että töihinhän tässä. Se joku tiedusteli numeroani ja samalla junani porhalsi paikalle. Olin vähän helpottunut, koska tapoihini ei kuulu levitellä numeroani ventovieraille. Sanoin, että kas, junani on tulossa, enpä taida ehtiä antaa numeroani. Mutta se joku, joka oli matkalla ihan vastakkaiseen suuntaan, hyppäsikin junaan ja totesi, että kyllä hän yhden asemanvälin voi sen numeron vuoksi matkustaa.  Ja siitä se

"On muistoja, joita ei aika eikä vuodet viedä voi. On muistoja, joiden taika iän kaiken sielussa soi." Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, sytytän kynttilän ja hiljennyn muistojen äärelle.

Otsikon mukainen kysymys esitettiin minulle joitakin viikkoja sitten, alla niitä ajatuskulkuja, joita se minussa kirvoitti. Minä uskon hyvyyteen. Se on naiivia, tiedän. Uskon kaikista ihmisistä ensin ja ensisijaisesti, että he ovat hyviä. Tietynlaiset ihmiset käyttävät sitä mieluusti hyväkseen, luullen, etten huomaa. Mutta en ole tyhmä. Oma tavoitteeni on olla elämässä joka päivä parempi ihminen. Siis hyvempi, jos sellainen sana olisi. Minun uskoni hyvyyteen on minun pelastusköyteni. Koska uskon hyvyyteen, minun ei tarvitse vaipua epätoivoon synkkyyden edessä. Maailman tila -raportteja lukiessa ja politiikkaa (sekä globaalia että kotoista) seuratessa usko välillä horjuu. Mutta uskon menettäminen on vähän kuin hanskojen heittäminen tiskiin. Jokainen voi aina tehdä jotain tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Uskoni hyvyyteen sai minut tekemään sen, mitä tein Valon kanssa. Vaadin itseltäni todella korkeaa moraalia. En aina onnistu siinä, mutta vaadin sitä. Uskoni saa minut tekem

Kesälomasta on ehtinyt jo vierähtää vaikka kuinka pitkään. Viikot ovat vilistäneet ohi hurjaa vauhtia, pitkiä työpäiviä tehdessä. Eipä juuri tarvitse miettiä, miten iltansa kuluttaa. Osittain ilta-aikaa on syönyt sekin, että olen aloittanut (en omasta tahdostani) työpäivät myöhemmin kuin aiemmin. Olen edelleen sitä mieltä, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi harkita kuusituntista työpäivää työnteon tehostamisena sen sijaan, että proletariaatista puristetaan irti viimeisetkin mehut. Onneksi omat työtehtäväni ovat mieluisia ja itse työnteko kovin antoisaa.  Sain tässä taannoin itseni kiinni bussissa ajattelemasta sitä, että olipa hyvä sattuma, että pomo halusi minun aloittavan työpäivät myöhemmin. Vuoden vaihteessat pyörittelin kovasti  mielessäni Valon koulun aloituksen aiheuttamaa aikapulaa meidän aamuihin, sillä aamupalat olisi täytynyt syöttää kotona. Kunnes tajusin, että koko työaikojen pidennys ja muutos johtui Valon kuolemasta. Jos Valon tulo käänsi elämän päälaelleen, ni

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1471663256450¨ http://www.valomerkki.fi/aiheet/elama/laheista-saa-surra-vaikka-lopun-ikaansa Mari Pulkkinen julkaisi tässä jokin aika sitten suomalaista surua käsittelevän väitöskirjan, josta oli useammassakin paikassa juttua, mm. noista linkittämistäni artikkeleista voi lukea lisää. Oma kokemukseni on ollut, että hyvin harvalla niistä ihmisistä, joita minä olen kohdannut, on ollut uskallusta miettiä, mitä oikeasti tarkoittaa oman lapsen kuolema. Jos kuoleman ja surun kohtaaminen ylipäätään on jollekulle hankalaa, niin varmasti lapsen kuolema on sitä hankalampaa. Jostain syystä syvälle muistiin ovat painuneet ne ihmiset, jotka eivät edes kasvokkain kohdatessa ole kyenneet esittämään osanottoaan, vaan ovat vältelleet aiheen esille ottamista. Tai ihmiset, joista ei Valon kuoleman jälkeen ole kuulunut enää pihaustakaan. Olen miettinyt paljon, miksi nämä ihmiset ovat jääneet niin voimakkaasti mieleen. Ei kyse ole siitä, että olisin katkera tai ajatte