Pimeän jälkeen

Tällä kertaa blogissa pääsee ääneen afrikkalainen näkökulma. Mieheni on jo pitkään halunnut kirjoittaa näkemyksiään afrikkalaisuudesta ja elämisestä Suomessa. Sovimmekin, että hän voi toisinaan julkaista kirjoituksiaan täällä blogissa. Alkuperäistekstin alla on suomennos.  ***** WHAT do you believe in? : Religion or something else? How do your religion or beliefs VALUE your personality or individuality in terms of, SEX, COLOURS, EDUCATIONS and LANGUAGE?   I might sound stupid to you, but my conscience tells me that the biggest mistake in HUMAN LIFE is when man [human being] sees Religion as more IMPORTANT than his fellow brother or sister forgetting that NO Religion can strive or go on without people BUT man can live without the idea of Religion. Please I am not against any Religions or Beliefs in any form, but i strongly and firmly oppose or against any Religion and Beliefs that downplay humanity and try to draw religious lines between colours, sex, creed, beliefs etc. which do

Sopivasti viattomien lasten päivän kunniaksi postiluukusta kolahti kirje poliisilta. Valon kuolinsyytodistus. Ensin tuntui kamalalta. Syyllisyys nousi voimakkaasti esiin jostain sieltä, mihin se on painunut piiloon. Raportin lukeminen vei takaisin kuolinyön ja päivän tapahtumiin sekä Valon ruumiiseen. Tuntui pahalta ajatella avattua ja kokoon kursittua Valoa, jollain lailla hävitykseltä. Poliisin tehtävänähän on oikeastaan tarkistaa, ettei kuolemaan liity rikosta ja niinpä Valostakin etsittiin myrkytyksen tai väkivallan merkkejä. Raportissa oli lueteltu ruumiista löytyneet lääkeaineet ja niiden pitoisuudet sekä vartalon mustelmat (jaloissa oli ortoosien painamia jälkiä). Keuhkoista löytyi keuhkokuume ja aivoista "kookkaita, poikkeavia ja turvonneita hermosolun viejähaarakkeita". Diagnoosiksi on annettu infantiili neuroaksonaalinen dystrofia. Googlettelin tuota diagnoosia ja löysin lähinnä koirista kertovia artikkeleita sekä yhden kehitysvammaoireyhtymän, johon tila liittyy

Tekisi ihan kamalasti paljon mieli jutella Valolle ja Valon kanssa. Mielessä on pyörinyt hurjan paljon juttuja joita haluaisin kertoa, kysyä ja jakaa.  Tämä ikävä ja kaipuu on jotenkin niin ylivoimaista välillä. Se on hallitsematonta, kaiken kontrollin ulottumattomissa. Se vain hyökyy jostain päälle ja pitää hetken otteessaan, hellittääkseen lopulta ja iskeäkseen taas yllättäen uudelleen. Mutta ikinä se ei saa täyttymystä ja katoa .

Valon syntymäpäivä sai kuin saikin aikaan pienen psyykkisen hämmingin. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että postilaatikosta kolahti syntymäpäivän kunniaksi kirje apuvälinekeskuksesta. Kirjeessä pyydettiin minua palauttamaan heidän mukaansa edelleen lainassa oleva sairaalasänky. Jotain pientä ehkä helposti unohtuukin kaapin pohjalle... Mutta että jättäisin palauttamatta massiivisen ja tilaa vievän apuvälineen johon Valo kuoli? En edes pystynyt nukkumaan kotona ennen kuin se haettiin pois... En tiedä kuinka avk on onnistunut hukkaamaan sairaalasängyn, mutta täällä se ei ainakaan ole. Tapaus nostatti tunteita ja muistoja pintaan. Sen, miten paljon Valon kanssa joutui aina selvittelemään asioita. Onneksi apuvälinekeskuksen työntekijät olivat tosi ystävällisiä ja asia saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Joka tapauksessa syntymäpäivän jälkeen oli vähän alavireinen olo, mikä ei ole kovinkaan tyypillistä minulle. Yhtäkkiä tuntui, etten ole yhtään valmis synnyttämään. Että on yli

Kirjoittaessani aiemmin otsikolla "Rakkaustarina", eräs kommentoija kysyi, onko mieheni ulkomailta. Jäin hymyillen miettimään, mitä kommentti kertoi suomalaisista miehistä tai kysyjän käsityksestä heistä.  Mieheni on tosiaan syntynyt kaukana täältä, lähellä päiväntasaajaa. En pidä sitä kovinkaan merkittävänä tekijänä meidän parisuhteessamme, mutta tottakai se tuo yhteiseloon tietyn leimansa. Väistämättä puhumme paljon kulttuureidemme tavoista ja vertailemme niitä - se on oikeastaan ainut tapa ymmärtää toisen toimintatapoja, ajattelua ja elää yhdessä. Erilaiset kulttuuritaustat vaativat molemmilta tiettyä joustoa, jotta suhteessa on hyvä olla.  Lapsen syntymä nostaa varmasti esiin paljon lisää tapoja, jotka eroavat kulttuurissamme. Mies on esimerkiksi katsonut ihmetellen ostamiani värikkäitä vauvanvaatteita. Hänen kotimaassaan vauvat puetaan ensimmäiset kuukaudet vain valkoiseen. Hän oli hyvin hämmentynyt kun sanoin, että meillä ei ole mitään "baby colour" juttuja.

7.12.2010 alkoi matka, joka kyseenalaisti ja testasi sen, mitä elämästä ajattelin. Matka hyvin erityisen pienen pojan äitinä. Tuo matka sisälsi sukelluksen Lastenlinnan ja -klinikan osastoille, Kelan kuntoutuspapereihin, lapsen kehityksen saloihin ja siihen kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Opin viidessä vuodessa valtavan paljon liikuntavammaisuudesta, sokeudesta, epilepsiasta ja mahahappojen toiminnasta. Opin myös erilaisuudesta, älykkyydestä, ihmisoikeuksista, elämän arvosta ja välittämisestä. Sain kunnian askarrella viisi koskettelupintaista korttia, leipoa viisi täytekakkua ja järjestää viisi kertaa syntymäpäiväjuhlat. Tänään Valo täyttäisi kuusi vuotta. Ensimmäistä kertaa en voi antaa hänelle pakettia ja toivottaa onnea. Silti ajatukset ovat tiiviisti Valossa. Tämä tuntuu hyvältä päivältä katsoa vuosien aikana videoituja hetkiä. Yhdellä ehdottomista lemppareistani Valo täyttää kolme vuotta ja saa puhe- ja fysioterapeutiltaan paketin. Valon lausahdus "Kii" tarkoitta

Joskus sanotaan, että ihminen on syntyessään kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Kuinka väärä mielikuva se onkaan! Olen taipuvainen uskomaan, että eläimet, vammaiset, pienet lapset ja kaikki, jotka eivät pysty tiettyjen kielellisten standardien mukaan ilmaisemaan itseään, ovat huomattavan aliarvioituja oman älykkyytensä suhteen. Se, että ei puhu tai puhuu huonosti, ei tee kenestäkään tyhmää. Tiedämme ja allekirjoitamme tämän teoriassa, mutta yhteiskunnan käytännöt näyttävät, että emme usko siihen lainkaan. Käytännön testi: kun joku puhuu sinulle huonoa suomea, oletat automaattisesti hänen olevan vähän yksinkertainen. Ehkä itse vierasta kieltä puhuessasi huomaat, että et pystykään ilmaisemaan itseäsi yhtä monimuotoisesti kuin haluaisit ja paljon jää sanomatta. Uskon esimerkiksi, että Valo oli älykäs ja hänen päässään liikkui paljon ajatuksia. Hänellä oli hyvin rajalliset mahdollisuudet ilmaista niitä, mutta jos oli tarpeeksi aikaa ja tahtoa kuunnella, hän kyllä kertoi niitä. Valo ymmärsi

Olen kuluttanut viikkoja jo jonkin aikaa sairaslomalla, enimmäkseen sohvalla maaten. On tullut katsottua dokumentteja, luettua kirjoja, parsittua sukkia ja vain tuijoteltua ikkunasta ulos musiikkia kuunnellen ja ajatuksiin vaipuen. Toisin kuin Valon odotusaikana, en ole nyt ollut täysin vuodelevossa, ja se on ollut ihanaa. Olen sallinut itselleni pieniä siivoushommia, leipomista ja kokkaamista. Suurin osa on päässyt pakkaseen joulua odottamaan. Hormonit ja ikiaikainen perimä käskevät kuuraamaan pesää ja varaamaan ruokaa tulevan varalle.  Mieli askartelee jo paljon tulevassa. Kyynärpään, polven tai kantapään yrittäessä kaivautua vatsanahkan alta, tulee konkreettiseksi se, että meille tosiaan on tulossa uusi perheenjäsen. Ja samalla se ajatus tuntuu ennenaikaiselta. "Katsotaan nyt, miten tämä menee", sanoo se puoli minusta, joka on joutunut todistamaan sitä, ettei elämä suju suunnitelmien tai toiveiden mukaan. Olen joutunut jättämään kuolleiden lasten omaisille tarkoitetut v

Juttelin meidän perheen esiteinin kanssa läheisyydestä ja kosketuksesta, niiden merkityksestä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja suhteissa. Jouduin vuodattamaan muutaman kyyneleen kun esikoinen totesi, että hänen voimakkain muistonsa kosketukseen ja läheisyyteen liittyy siihen aamuun kun Valo kuoli, halaukseen, jonka hän minulta sai. Sain siinä lauseessa koko loppuelämän äitienpäivälahjat kerralla. Äitiys kuuluu elämässä siihen kategoriaan, jota ei haluaisi möhliä. Kyseessä on maailman rakkaimman ihmisen elämä, hänen psyykensä, itsetuntonsa ja elämässä selviytymisensä perusta. Äitiys ei ole rakettitiedettä, mutta se vaatii läsnäoloa. Eletty elämä tekee viisaammaksi ja virheistään oppii. En tiedä, onko elämässä vääriä ratkaisuja, sillä valintamme muovaavat meistä sen, keitä olemme. Kasvaakseen ihmisenä on kuitenkin osattava pysähtyä katsomaan tehtyjä valintoja ja arvioimaan, onko menossa siihen suuntaan, mihin haluaa, tekeekö arvojensa mukaisia valintoja. Äitinäkin sitä tekisi

Tasaisin väliajoin nousee keskusteluun perhevapaiden tasapuolinen jakaminen, äitien jumiutuminen kotiin, isien osallistaminen perhe-elämään ynnä muu. Tämä keskustelu käydään aina, enemmän tai vähemmän naamioituna, talouspoliittisista lähtökohdista käsin, sillä eihän pohjoismaisen demokratian näkökulmasta mitään tärkeämpää taida  ollak aan kuin käytetyt tai säästetyt eurot? Olen seurannut viimeisintä keskustelua taas varsin tiiviisti, samalla pohtien, miten omat perhevapaani hoidan sekä tehden havaintoja isien asemasta systeemissä. Minulla on ollut ilo ja onni kokea elämäni ensimmäistä kertaa odotusaika, jossa lapsen isä on tiiviisti ja innolla mukana, vertaillen kanssani vaunumerkkejä, tietäen tasan tarkkaan millä raskausviikolla mennään ja kantaen kotiin vauvanhoitotarvikkeita kun "sattui kävelemään sen osaston ohi kaupassa". Hän on myös omasta halustaan osallistunut jokaiselle neuvola- ja lääkärikäynnille.  Luulisi, että tällainen aktiivinen isä otetaan ilolla vastaan j

Olen kantanut keväästä asti mukanani salaisuutta. Ensin tuo salaisuus oli vain kahden solun kokoinen. Joka päivä se on kasvanut vähän kerrallaan ja nyt se täyttää jo puolet etumuksesta, potkien kylkiluita ja nyrkkeillen kohti nivusia. Se pamauttaa takaisin jos mahaa silittää tai painaa, rupeaa hytkymään kun soitan musiikkia tai laulan ja järjestää bileet kun yritän saada unen päästä kiinni. Meille tulee vauva. <3  Laskettu aika on tammikuun puolivälin jälkeen, mutta koska takana on kaksi ennenaikaista synnytystä, niin olen yrittänyt vain tehdä beben kanssa diilin, että ennen joulua ei tarvitse tulla. Että me jaksetaan odottaa sinne asti. Tämä vauva on kertakaikkisen toivottu, haluttu ja odotettu. Sille annettiin lupa vielä kun Valo oli elossa. Haaveilin siitä, kuinka Valosta tulisi isoveli ja kuinka olisi joku pieni, joka kävisi vetämässä häntä sukista ja antamassa suukkoja. Mutta Valon piti lähteä. Eikä me haluttu kuitenkaan pysäyttää elämää sen vuoksi. Vähän kyllä jännitti,

Valon kuolemasta tulee kuluneeksi pian yhdeksän kuukautta. Melkein vuosi. Olo on ollut pidemmän aikaa tasainen, ajattelen, että johonkin tälle akselille se ehkä asettuukin - tai ainakin toivon, ettei Valosta tule pitkän ajan kuluessa liian kaukainen muisto. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, on ikävä, muttei enää niin suru. Näin on aika hyvä. Valo on mukana, muttei riipaisevalla tavalla. Paljon on auttanut vahva oivallus siitä, että Valolla on kaikki hyvin. Vuosien ajan arkea leimasi huoli Valon terveydestä. Jatkuva, piinaava ja kuluttava ajatus epilepsiasta, refluksista ja kaiken takana aivoja mylläävästä mysteerisestä sairaudesta... Valon sairauksien aiheuttamat kivut olivat läsnä arjessa ihan koko ajan, varsinkin huonompina kausina. Ei mennyt hetkeäkään, etteikö Valon oloa olisi tullut tarkkailtua. Valo myös tarvitsi ihan kaikessa toiminassaan apua, joten häneen muodostui erilainen suhde kuin esikoiseen, jonka kasvatuksen yksi osa on ollut siinä, että hän oppii pikkuhiljaa toimimaan i

Kävin esikoisen kanssa syyslomamatkalla Tallinnassa. Museojonossa, meidän takana, puhisi kaljamahainen, keski-ikää lähentelevä mies tummanvihreä pilottitakki päällään. Hänellä oli mukanaan alakouluikäinen lapsi, samanlaisessa pilottitakissa. "Vittu näitä virolaisia kun ovat niin pihejä etteivät voi laittaa tarpeeksi asiakaspalvelijoita vaan joutuu paska vie jonottamaan", hän puoliksi huusi aggressiiviseen sävyyn pojalleen. Tunsin halua vajota maan alle tai vähintäänkin vaihtaa kansalaisuutta ja välttää suomalaisiin Tallinnan turisteihin liittyvät stereotypiat. Jäin myös miettimään kasvatusasioita, sitä kuinka suuri merkitys sillä, millaisen arvomaailman lapsellemme annamme, on. Ja kuinka vaikeaa noita lapsena opittuja käsityksiä on myöhemmin murtaa. Jos lapsen elämää ympäröi homogeninen massa ja kotikasvatus on ihmisiä ulkoisten ominaisuuksien perusteella arvottavaa, niin on vaikea kasvaa avarakatseiseksi. Jos tottuu siihen, että päiväkodissa ja koulussa on ikätovereita ymp

Tuli mainittua edellisessä kirjoituksessa Valon myötä elämään juurtuneet harrastukset, jotka on helppo toteuttaa kotona. Viherkasvien lisäksi, ja oikeastaan ylitse muiden, on kokkaus. Ruoanlaittohan on syvimmillään taidetta, makujen, värien, rakenteiden ja ravintoaineiden harmoniaa. Minulle ruokaan liittyy myös vahvasti kulttuurinen aspekti ja kun elämä on pakottanut pysymään tiiviisti kotiympyröissä, niin olen matkaillut lautasella ympäri maailmaa.  Niinpä, lähestyvän YK:n päivän kunniaksi, päätin julkaista reseptin. Mutta - älkää pelästykö - se ei ole mokkapalat tai mangojuustokakku. Tämä resepti tulee Länsi-Afrikasta, enkä oikein usko, että tällaista on suomen kielellä ennen julkaistu. Kassava on palmun juurta, ruskea pötkylä, joka muistuttaa juuresta. Kun sen kuorii, alta paljastuu valkoinen "liha". Kassava on raakana myrkyllistä, joten se pitää keittää kypsäksi. Kassavan maku on eksoottinen ja juuri siksi valitsinkin sen reseptieni tähdeksi. Jamssi on hyvää, mu

Syksy tuli vähän huomaamatta. Varsinkin syyskuu suorastaan vilahti aurinkoisena ja lämpimänä ohi. Kolmekymppiskukkakimput lakastuivat aikaa sitten. Esikoisen tusinasynttäritkin tulivat ja menivät. Tomaatit tekivät syyskuussa satoa ja kamalasti lisää kukkia. Kauniina ajatuksena oli siirtää ne sisälle kun ilmat kylmenevät, mutta niissä oli kirvoja. Valon myötä hankin elämääni kotona helposti toteutettavissa olevia ja jännittäviä harrastuksia, kuten viherkasvit (todella helppo ja halpa harrastus: kastele kun ehdit ja muistat!). Minulla ei ole oikeastaan lainkaan koriste-esineitä, mutta kasveja on vuosien varrella kertynyt. Yksi kaktus on matkannut mukana siitä asti kun menin yläasteelle. Nyt  jo aika mahtavan kokoisiksi ehtineet traakkipuun ja fiikuksen sain tupaantuliaisiksi silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin. Valon kuoltua sain jonkinlaisen koristebambun, joka oli täynnä valkoisia kukkia ja jota olen suurella rakkaudella hoitanut. Kaikilla kodin kasveilla on tunnearvoa ja ta

Esikoinen oksensi tässä taannoin yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Aika upeaa sinänsä, että hän on päässyt sairastamisen suhteen kovin helpolla. Ymmärrettävästi hän ei kuitenkaan osannut tulkita oksettavaa oloaan tarpeeksi nopeasti oikein ja perheessämme tuttua tutumpi Yrjänä, jo lähes ystäväksi muodistunut, otti määränpääkseen lattian. Olipa outo flashback olla kuuraamassa lattiaa nelinkontin. Kuinka monta kertaa Valon oksennuksia tulikaan lattialta lapioitua! Siinä oli jotain lähes kotoista... Mutta seurannut yö oli mitä kamalin. Pelkäsin aivan kamalasti, että löydän aamulla esikoisen kuolleena sängystä. Tiesin kyllä, ettei se ole rationaalista. Että lapset eivät noin vain kupsahtele vaikka ovatkin sairaina. En ole koskaan ennen pelännyt samalla tavalla, en Valon sairastaessa, enkä esikoisen sairastaessa ennen Valon kuolemaa. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta Valon kuoleman jälkeen ja ilmeisen tunteita kuohuttava. Oli kummallista kaivaa esiin kuumemittari, jonka edellinen osoite oli

Eräänä maanantaiaamuna muutama viikko takaperin silmälasini ottivat ja sanoivat naps. Siististi keskeltä kahtia. Juuri kun olin suihkunraikkaana viittävaille vetämässä kenkiä jalkaan ja kiiruhtamassa juna-asemalle. En kiroa ääneen juuri ikinä, mutta silloin suustani levisi ilmoille arsenaali, joka sai yövuorossa olleen miehen nostamaan päänsä sängynpohjalta ja kysymään, onko kaikki hyvin. Totesin, että ei tässä hätää, tungin silmälasinpuolikkaat koteloon ja kipitin ovesta ulos. Minua on siunattu monenmoisella, mutta hyvä näkö ei kuulu näiden joukkoon. Näen lähelle hyvin, mutta jo tietokoneen ruudun etäisyydelle katsoessa teksti alkaa sumeta. Puhumattakaan siitä, että näkisin aamuruuhkassa ohi suhahtavien bussien numeroita, juna-asemien aikataulunäyttöjä tai vastaantulevien ihmisten kasvoja. Töiden jälkeen iltapäivällä lampsin optikkoliikkeeseen kehysvalikoiman äärelle. Kuten olin arvellutkin, vanhoilla kakkuloilla ei ollut juuri toivoa uudelleenyhtymisestä. Muovi on paskaa tavaraa,

Eräänä aamuna jo aika kauan sitten, vein Valon päiväkotiin ja lampsin tavalliseen tapaani asemalle junaa odottamaan. Päästyäni liukuportaat alas, huomasin, että joku katselee minua. Kun katseemme kohtasivat, tuo joku alkoi hymyillä. Mieleeni ovat piirtyneet hupun suojista tuikkivat silmät ja valkoinen hammasrivi. Minäkin hymyilin ujosti ja käänsin katseeni hämilläni pois. Hetken päästä oli pakko kurkistaa olan yli uudestaan. Se joku katsoi ja hymyili minulle edelleen ja lähti tulemaan kohti. Se ojensi kätensä, esitteli itsensä ja kysyi nimeäni ja minne olen matkalla. Vastasin, että töihinhän tässä. Se joku tiedusteli numeroani ja samalla junani porhalsi paikalle. Olin vähän helpottunut, koska tapoihini ei kuulu levitellä numeroani ventovieraille. Sanoin, että kas, junani on tulossa, enpä taida ehtiä antaa numeroani. Mutta se joku, joka oli matkalla ihan vastakkaiseen suuntaan, hyppäsikin junaan ja totesi, että kyllä hän yhden asemanvälin voi sen numeron vuoksi matkustaa.  Ja siitä se

"On muistoja, joita ei aika eikä vuodet viedä voi. On muistoja, joiden taika iän kaiken sielussa soi." Tänään, kuolleiden lasten muistopäivänä, sytytän kynttilän ja hiljennyn muistojen äärelle.

Otsikon mukainen kysymys esitettiin minulle joitakin viikkoja sitten, alla niitä ajatuskulkuja, joita se minussa kirvoitti. Minä uskon hyvyyteen. Se on naiivia, tiedän. Uskon kaikista ihmisistä ensin ja ensisijaisesti, että he ovat hyviä. Tietynlaiset ihmiset käyttävät sitä mieluusti hyväkseen, luullen, etten huomaa. Mutta en ole tyhmä. Oma tavoitteeni on olla elämässä joka päivä parempi ihminen. Siis hyvempi, jos sellainen sana olisi. Minun uskoni hyvyyteen on minun pelastusköyteni. Koska uskon hyvyyteen, minun ei tarvitse vaipua epätoivoon synkkyyden edessä. Maailman tila -raportteja lukiessa ja politiikkaa (sekä globaalia että kotoista) seuratessa usko välillä horjuu. Mutta uskon menettäminen on vähän kuin hanskojen heittäminen tiskiin. Jokainen voi aina tehdä jotain tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Uskoni hyvyyteen sai minut tekemään sen, mitä tein Valon kanssa. Vaadin itseltäni todella korkeaa moraalia. En aina onnistu siinä, mutta vaadin sitä. Uskoni saa minut tekem

Kesälomasta on ehtinyt jo vierähtää vaikka kuinka pitkään. Viikot ovat vilistäneet ohi hurjaa vauhtia, pitkiä työpäiviä tehdessä. Eipä juuri tarvitse miettiä, miten iltansa kuluttaa. Osittain ilta-aikaa on syönyt sekin, että olen aloittanut (en omasta tahdostani) työpäivät myöhemmin kuin aiemmin. Olen edelleen sitä mieltä, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi harkita kuusituntista työpäivää työnteon tehostamisena sen sijaan, että proletariaatista puristetaan irti viimeisetkin mehut. Onneksi omat työtehtäväni ovat mieluisia ja itse työnteko kovin antoisaa.  Sain tässä taannoin itseni kiinni bussissa ajattelemasta sitä, että olipa hyvä sattuma, että pomo halusi minun aloittavan työpäivät myöhemmin. Vuoden vaihteessat pyörittelin kovasti  mielessäni Valon koulun aloituksen aiheuttamaa aikapulaa meidän aamuihin, sillä aamupalat olisi täytynyt syöttää kotona. Kunnes tajusin, että koko työaikojen pidennys ja muutos johtui Valon kuolemasta. Jos Valon tulo käänsi elämän päälaelleen, ni

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1471663256450¨ http://www.valomerkki.fi/aiheet/elama/laheista-saa-surra-vaikka-lopun-ikaansa Mari Pulkkinen julkaisi tässä jokin aika sitten suomalaista surua käsittelevän väitöskirjan, josta oli useammassakin paikassa juttua, mm. noista linkittämistäni artikkeleista voi lukea lisää. Oma kokemukseni on ollut, että hyvin harvalla niistä ihmisistä, joita minä olen kohdannut, on ollut uskallusta miettiä, mitä oikeasti tarkoittaa oman lapsen kuolema. Jos kuoleman ja surun kohtaaminen ylipäätään on jollekulle hankalaa, niin varmasti lapsen kuolema on sitä hankalampaa. Jostain syystä syvälle muistiin ovat painuneet ne ihmiset, jotka eivät edes kasvokkain kohdatessa ole kyenneet esittämään osanottoaan, vaan ovat vältelleet aiheen esille ottamista. Tai ihmiset, joista ei Valon kuoleman jälkeen ole kuulunut enää pihaustakaan. Olen miettinyt paljon, miksi nämä ihmiset ovat jääneet niin voimakkaasti mieleen. Ei kyse ole siitä, että olisin katkera tai ajatte

Luin netissä artikkelia. Tekstin keskeytti animoitu mainos, jossa alipainoinen tyttö hyppi farkuissa ja rintsikoissa. Se mainosti "uskomatonta, unohdettua laihdutuskikkaa, joka pudottaa ylimääräiset kilot muutamassa päivässä". Kylki- ja lonkkaluut paistoivat. Kas, siinäpä meille tavoiteltavaa! Syksyn tulon ennustaakin varmimmin kai se, että iltapäivä- ja naistenlehdet jakavat kilvan vinkkejä kesäkiloista eroon pääsemiseen. Sitä ennen on joulusta asti on yritetty bikinikuntoon.  Ihannepaino on alipaino ja ainoa paikka jossa rasvaprosentin on suotava olla iso, on rinnoissa. Hiuksissa ei saa olla harmaata. Ripsien täytyy olla tummat ja tuuheat. Kulmakarvojen täytyy olla siististi nypityt.  Kapitalistin näkökulmasta kukaan ei voittanut geeniarpajaisissa koska naisille myyty ulkonökökuva on niin epärealistinen. Kauneudenhoitoon ja kaikenlaiseen vartalon kiinteytykseen ja muokkaukseen käytetään epäilemättä pyörryttäviä summia rahaa. En voi välttää ajatusta suuresta huijaukses

Kävin esikoisen kanssa viikko sitten Tubecon -tapahtumassa. Mikä hengästyttävä määrä teinejä ja esiteinejä! Ja mikä hysteerisen korkea ja kirkuvan kimeä ääni lähtikään oman sukupuoleni nuoremmista edustajista. Tunsin itseni vanhaksi ja kalkkeutuneeksi, sillä olin jo kahden tunnin jälkeen valmis juoksemaan areenan ovista kohti kotia ja hiljaisuutta. Youtubekulttuuri on minulle muutenkin vieras ja vaikeasti lähestyttävä, vaikka ei sen ehkä pitäisi olla, sehän on selkeästi sukua bloggaamiselle ja ehkäpä jollain tapaa nuorekkaampi(?) tapa tehdä samaa asiaa. Minulle videokulttuurissa on vierasta ennen kaikkea ehkä se, kuinka lähellä yksityisyyden rajapintaa se kulkee, tubettajat kuulemma ovat käyneet gynekolgillakin kameran edessä. Toisaalta kyllähän monessa blogissakin on koko perhe valokuvin esiteltynä läsnä ja monesta asiasta puhutaan hyvinkin estottomasti. Kaipa blogit ja vlogit vastaavat ihmisten loputtomaan uteliaisuuteen. Sen lisäksi, että pitää kirjallisessa tai videomuodossa oleva

Vertaistukiryhmässä puhuttiin katkeruudesta ja tunnekylmyydestä. Tuttuja tunteita. Paitsi, että kävin ne läpi jo kun Valon sairaudet ja vammat alkoivat selviämään. Miten voikaan tuottaa tuskaa nähdä terve vauva ohimennen kaupungilla. Kuinka katkeraa kuulla vauvauutisia tuttavilta, tietäen, että niillä kaikki kuitenkin menee hyvin. Millaista onkaan katsella terveitä taaperoita uimarannalla nauttimassa. Ja samaan aikaan nähdä kaikkien tuijottavan sylissäni istuvaa lasta, kuin alleviivaten sitä, mitä minulla ei ole oikeutta kokea. Ja urheana istua kuitenkin siinä, jutella lapselleen, leikkiä hänen kanssaan ja viedä rantaveteen uittamaan varpaitaan... Miten vaikeaa onkaan tuntea sympatiaa muiden niin vähäpätöisiltä tuntuvia murheita kohtaan. Kuunnellen, mutta päivitellen päänsä sisällä, että mitä vittua tuokin nyt tuossa valittaa. Tietäisipä vaan kuinka rankkaa ja kamalaa MINULLA on. Ainoa, mikä jotenkin liikutti, olivat toisessa samanlaisessa tilanteessa olevat. Ne ovat kovin itsekkäit

Jokin aika sitten, kun avasin blogin internetversion vastatakseni kommentteihin, kavahdin ensireaktiotani : onpa tämä synkkä. En tarkoita tekstejä, vaan värimaailmaa. Aloittaessani blogin hautajaisten jälkeen, halusin kaikesta mustaa ja tummaa. Se oli mieleni väri, ainoa oikea sävy lapsen kuolemasta kertovaan blogiin, ajattelin. Ja nyt, ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tänne tarvitaan jotain muuta, jotain uutta, väriä ja valoa. Jotain on tapahtunut, jokin on muuttunut sisälläni. En näytä enää niin synkältä, en tunne enää niin synkästi. Huomaan sen kyllä muutenkin, hymyily on erilaista kuin ennen, erilaista kuin vuosiin. Sisältäni löytyy edelleen jotain kovin huoletonta, nyt kun en enää tunne pahaa oloa ja avuttomuutta lapseni sairaskohtauksien ja kipujen edessä. Ja sitten se pieni ääni kysyy, että onko tämäkin nyt ihan ookoo ja hyväksyttävää, noin vain hypätä johonkin värikkääseen, odottaa uutta, luottaa sokeasti että tulevaisuus tuo mukanaan hyvää.  Sanon välillä, etten pelkä

Viides kuukausi Valon kuolemasta tuli täyteen varkain, reissuun lähdön tohinassa. No, ei ehkä varkain sikäli, ettenkö olisi muistanut asiaa - en vain halunnut kirjoittaa siitä tänne erikseen. Puolen vuoden raja lähestyy ja se tuntuu merkittävältä, älkää kysykö miksi. Jollain tapaa tuntuu, etten halua päästää sitä lähelle. Elämä Valon kanssa on koko ajan kauempana. Uutta tulee tilalle sekä tietoisesti että väistämättä. Ajattelen joka ilta että Valolla on hyvä olla nyt. Se auttaa hyväksymään tapahtuneen, vaikka tuntuu edelleen välillä että se oli minun vikani. Että jos olisin ollut parempi äiti, olisin voinut estää kuoleman. Onneksi ensihoitajat sanoivat, että Valoa ei todennäköisesti olisi voitu pelastaa vaikka olisimme lähteneet sairaalaankin. Epäilen joskus sanojen todenperäisyyttä, mutta yhtäkaikki ne ovat auttaneet paljon suruprosessissa. Ajattelen Valoa paljon, mutta erityisarki alkaa tuntua yhä usvaisemmalta. Silti huomaan kaupungilla liikkuessani tarkkailevani esteettömyysasi

Olemme päässeet kotiin ehjinä, mikä ei tunnu itsestään selvyydeltä kun seuraa Euroopan tapahtumia. Tuntuu, että koko ajan jossain räjähtää tai pamahtaa. Kieltämättä uutiset puhuttivat matkallakin. Ranskassa ja Italiassa kaduilla näkyi huomattavasti poliiseja ja sotilaita, myös ei-turistialueilla. Silti todennäköisyys joutua tapahtumien keskipisteeseen on pieni, matkailu oli ihanaa ja loppujen lopuksi edes kotiinsa linnoittautumalla ei selviä elämästä hengissä. Reissumme suuntasi ensin pikapysähdykselle Pariisiin, jossa hortoilimme läpi Eiffeltornin ja Champs Elyseen sekä istuskelimme Seine-joen varrella pitkät tovit. Joka paikassa tulvi senegalilaisia myymässä Eiffeltornin pienoismalleja. Pariisin metrokartta oli kertakaikkisen hämmentävä, koska se haaraili ties minne. Metro oli suurkaupunkimaisen täynnä ja tunnelma oli hikinen. Pariisia sanotaan romanttiseksi, mutta itse koin sen vain isoksi Helsingiksi eikä se tarjonnut suuria elämyksiä, vaikka maailman kuulut nähtävyydet ol