Pimeän jälkeen

Valon kuoleman jälkeen olen ehtinyt jo kohdata ja tutustua moniin ihmisiin, jotka eivät tunne tai tiedä Valosta, eivät näe minua vammaisen lapsen äitinä tai poikansa haudanneena. Eivät tiedä, kuinka syvällä on oltu, kuinka monta yötä valvottu, kuinka monta oikaisuvaatimusta Kelalle kirjoitettu, kuinka monta haptiisia opeteltu, kuinka hierottu jäykistyviä jalkoja... Eivät ole olleet elämässäni kun ajettiin Valon tuhkat sylissä uurnalehtoon kylmänä maaliskuun päivänä. Ja vaikka Valon eläessä oli ihanaa olla välillä jossain, missä kukaan ei tiennyt, huomaan, että nyt on tullut tärkeäksi, että he tietävät.  Puhun Valosta, paljon. Pitää tehdä tiettäväksi, kuka hän on ollut, että hän on ollut täällä, olemassa. Ehkä sitä pitää todistella itselleenkin. Ei sillä, etten muistaisi, mutta muistot muuttuvat ajan myötä. Eivät ne ole enää konkreettisia ja tuoreita, vaan välähdyksiä, tunteita, tuoksuja, tilanteita. Se on luonnollista, mutta vähän surullista myös. Peilaan useita asioita siihen, mit

Piti kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta jäin miettimään tätä.  Miksiköhän monikulttuurinen parisuhde on niin avoin arvostelulle? Lähtökohta tuntuu olevan se, että tarvitsen varoituksia ja neuvoja, ihan kuin olisin tyhmä ja arvostelukyvytön itse tai minulla ei olisi kosketuspintaa oman mieheni kulttuuriin ja tapoihin. Että minut on suunnilleen huijattu tähän tilanteeseen, enkä minä parka ymmärrä kahden vuoden jälkeenkään mihin olen joutunut.  Ei suomalaisenkaan miehen kanssa parisuhteessa olevaa varoitella mahdollisuudesta vaikkapa väkivaltaan vain sillä perusteella, että se on tilastojen valossa todennäköistä. Onneksi me kaikki olemme paljon enemmän kuin kulttuuriset stereotypiat tai tilastojen keskiarvo. Itse ainakin sovin surkeasti perinteisen suomalaisen leimaan, mutta suomalainen olen silti. Sama voi päteä muusta kulttuurista tulevaankin. Mietin, miksi minun täytyy aina lähteä puolustusasemista, kumoamaan oletuksia ihmisestä ja parisuhteesta, jota keskustelun toinen osapuo

Raskaana ollessa minua mietitytti monikulttuurisen perheen perustamisessa eniten se, millainen isä miehestäni sukeutuu. Omat lapsuuden kokemukset ja kulttuuriset käsitykset lapsen kasvatuksesta heijastuvat väistämättä itse kunkin tapaan olla vanhempi. Usein vieläpä hyvin alitajuisesti, niin, että asiaan täytyy todella kiinnittää huomiota jos haluaa alitajuisia mallejaan muuttaa.  En ole ikinä tavannut miehen isää ja ylipäätään käsitykseni länsiafrikkalaisesta vanhemmuudesta ovat aika hatarat ja ehkä enemmän oletuksiin kuin tietoon perustuvat. Toki olemme jutelleet yhdessä kasvatuksesta ja molempien lapsuudesta. Tiedän, että lapset ovat heidän kulttuurissaan paljon tärkeämpiä, vapaaehtoinen lapsettomuus todella kummallista ja tahdoton lapsettomuus, voisi sanoa jopa, että häpeällistä. Kaikki pitävät lapsista, juttelevat heille, eikä lasten elämisen ääniä pidetä epämiellyttävinä. Minunkin mieheni rupeaa usein juttelemaan ja leikkimään esim. junassa tai bussissa vieraiden lasten kanssa,

Ystävä kysyi, onko kolmosen syntymä tuonut pintaan tunteita Valoon liittyen. Se oli harvinaisen hyvä, kysymisen arvoinen kysymys. Arki on niin intensiivistä, että omia tunteitaan ei välttämättä tule niin kuulosteltua. Olen miettinyt paljon Valoa, toki. Katsellut kuvia missä Valo oli vauva, miettinyt, millaista arki oli silloin ja miltä kaikki tuntui. Miten pelottavaa kaikki oli, kuinka paljon itkin iltaisin ennen nukahtamistani kun tuntui, ettei ole ihmistä, joka jaksaisi kuunnella pelkojani ja ajatuksiani. Olen verrannut Valoa ja kolmosta, iloiten jokaisesta normaalista ja ajallaan tulevasta kehitysvaiheesta. En oikein tiedä, miten edes osaisin pukea sanoiksi sen, mitä merkitsee saada terve lapsi vaikeasti vammaisen lapsen jälkeen. Siihen liittyy aivan uudenlaista iloa ja kiitollisuutta. Mutta olen minä myös ikävöinyt Valoa. Hänen kanssaan arki oli spesiaalia, jotain, mitä ei enää tule ikinä, koska ei ole Valoa. Vaikka nautin suunnattomasti kehittyvästä kolmosesta, nautinhan minä