Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on toukokuu, 2016.

Pohdintaa

Ei minulla taida olla näin kesäkuun kynnyksellä mitään uutta sanottavaa. Arki rullaa, on ikävä. Yritän muodostaa jonkinlaista uutta vahvempaa sidettä esikoiseen, joka vuosien ajan jäi vähemmälle ja josta vuosien ajan tunsin niin huonoa omaatuntoa. Kaikesta voi tuntea huono äiti -fiiliksiä, tästä varsinkin. Mutta jos parisuhteen osapuoli b ei ota edes vapaaehtoisesti sairasta lastaan syliin useamman vuoden aikana, saati että osallistuisi kuntoutukseen, niin sairaan lapsen kanssa eläminen kaatuu epäilemättä kokonaan sen hoidettavaksi, joka ottaa lapsensa syliin myös vapaaehtoisesti. En tiedä, onko tekosyy sanoa, että olin olosuhteiden uhri, enkä jaksanut enempää, mutta siltä se kuitenkin tuntuu. On julmaa, että kärsijänä oli poikani, joskaan en epäile, etteivätkö hänen perustarpeensa olisi tulleet tyydytetyiksi. Hän joutui kuitenkin ainokaisen asemastaan venymään isoveljeksi, joka ymmärtää, antaa tilaa ja odottaa.  Loppujen lopuksi mennyttä on turha liikaa murehtia, kun sitä ei voi m

Kaksi muistoa

Lähimmällä juna-asemalla on ritilä, joka paukahtaa jos sille astuu karkeasti. Sillä asemalla me Valon kanssa odotettiin junaa lähes päivittäin ja Valo sai epilepsiasäpsyn aina kun ritilä pamahti. Jos odotimme aamuruuhkassa junaa kymmenen minuuttia, Valo ehti saada kymmeniä säpsyjä kun ihmiset pamautteli menemään. "Ei hätää Valo, kaikki hyvin."  Odotan junaa asemalla edelleen päivittäin, enimmäkseen yksin. Astun aina yhtä varovasti ritilän päälle ja varon päästämästä ääntä. Kevätaamuisin minulla oli tapana pysäyttää vähintään kerran viikossa apuvälinerattaat kesken aamukiireen. Myöhästyä tahallaan, juosta aika kiinni myöhemmin. Pysähtyä olennaisen äärelle. "Kuuntele Valo kuinka linnut laulaa. Kuunnellaan hetki ja ollaan vaan." Ja Valo viittoi "joo" ja käänteli päätään puolelta toiselle, välillä hymyilikin. Tänäkin keväänä olen kuunnellut lintujen huumaavia konsertteja, pysähtynyt olennaisen äärelle. Muistoja kasvaa joka kolosta. Ne ovat kovin kipeitä

Entinen oivallus

Valon ollessa kahden ja kolmen ikävuoden välillä oivalsin jotain käänteentekevää. Elämäni ei koskaan, ei koskaan tulisi olemaan ennallaan. Siihen asti olin kipuillut helpomman arjen perään, uutinen etenevästä sairaudesta oli tuore ja ajatus siitä, että lapseni tulee kuolemaan täysin ymmärrettävissä olevan ulkopuolella. Tajusin, että ei helpompaa arkea kannata toivoa, koska sitä ei koskaan tule sellaisessa muodossa kuin olin ennen Valoa sitä elänyt. Viattomuuden aika oli lopullisesti ohi, en ikinä palaisi siksi ihmiseksi, joka olin ollut. Minulla oli jotain raskasta mutta kovin rakasta ja kun menettäisin sen, jäisi kamalasti tyhjää. Tuosta ajatuksesta kumpusi niin paljon. Se antoi voimaa nousta ylös, jatkaa, jaksaa. Se antoi voimaa tehdä Valon kanssa kuten tein. Elin hetkessä, tiesin, ettei se kestäisi loputtomiin ja että jos en antaisi itsestäni nyt, minulla ei ehkä huomenna olisi mahdollisuutta. Ei se tarkoita, että jokainen päivä olisi ollut suoraan äiti Teresan elämästä, mutta s

3 kuukautta

Kolme kuukautta, tasan. Luku 10 tuo minulle varmaan ikuisesti mieleen Valon kuolinpäivän. Valoa on vieläkin vaikea muistella, liian raastavaa ja raskasta. Tottahan minä sitä teen, miten voisin olla muistamatta ja muistelematta, mutta se tekee vielä kovin surulliseksi. Ihmettelen, miten olen päässyt tänne asti. Miten voin käydä töissä, jatkaa elämää kotona, hymyillä, iloita. Äitienpäivää juhlistin tekemällä muistolaatikon valmiiksi. Ortoosit, lycrabody, pipo, housut ja kuolinyönä päällä ollut yöasu. Päiväkodin kasvunkansio, joitakin askarteluja, kommunikaatiokansiot, lempilelu ja pääsiäismunasta jokunen vuosi sitten tullut voimamiesfiguuri, joka oli Valolle ilon aihe ja kovin tärkeä. Valo olikin varsinainen voimamies. Enpä toivo kenellekään, että joutuu oman lapsensa elämän yhteen pahvilaatikkoon mahduttamaan. Vaan nyt ovat kaapit tyhjinä, odottavat jotain uutta. Kuukausien aikana Valon tavaroita on paljastunut vähän sieltä sun täältä, mutta luulen, että nyt kaikki alkaa olla koluttu

Elämän mittainen ikävä

Viimeisen viikon olen ollut todella itkuherkkä. Ikävä on nyt jotenkin ihan raastava. Nieleskelen kyyneleitä siellä, täällä ja tuolla. Valo tulee mieleen ihan joka käänteessä. On vain niin kamalan vaikea ajatus, ettei hän ole täällä. Ehkä se on lähestyvä  äitienpäivä.  Jokainen äiti tietää, millainen side ja rakkaus omaan lapseen on. Kuinka sitä kasvattaa toista sisällään tuntien liikkeet. Kuinka oma keho tuottaa syntymän jälkeen täydellistä ravintoa pienelle nyytille. Minä olen aina ajatellut äitiydestä niin, että se on synnyttämisen jälkeen yhtä loputonta napanuoran katkaisemista. Sitä kasvattaa lastaan pikkuhiljaa ja päästää yhä kauemmas, jotta se sitten pystyisi jossain vaiheessa sukeltamaan maaimaan ja pärjäämään siellä. Valon kanssa se oli erilaista, avun tarve oli niin suuri. Napanuoraa ei niin vain katkaistukaan. Hän pysyi eri tavalla lähellä ja häneen muodostui aivan erilainen side kuin esikoiseen, joka toki myös on minulle maailman rakkain ja tärkein. Valon kanssa joutui va