Ajatuksia ystävyydestä

En ole sitä ihmistyyppiä, joka kasaisi valtavasti ihmisiä ympärilleen. Minulla ei ole ikinä ollut montaa ystävää ja viihdyn mainiosti omassa seurassani. Siltikin aikuisiällä minulle on kasaantunut enemmän ystäviä kuin koskaan ennen elämässäni. Varsinkin Valon myötä tapasin monta ihanaa ihmistä. Valon kuoleman jälkeen olen myös pyrkinyt aiempaa suurempaan aktiivisuuteen ihmissuhteiden ylläpidossa, vaikka hyvä ystävyys kyllä säilyy pidemmänkin hiljaisuuden alla.

Tällä viikolla tapasin ystävän, johon tutustuin jo teininä ja jonka kanssa on niiltä vuosilta paljon muistoja. Ystävän, joka on säilynyt nämä kaikki vuodet, mutta jonka kanssa on jo pitkään tuntunut, että jotain on meidän välissämme. Verho, joka estää sen välittömän, helpon yhteyden, joka meillä aiemmin oli.

Olen miettinyt pääni puhki, mikä se oikein on ja mitä on tapahtunut. Päätyen siihen, että se on ehkä vain eri suuntiin vienyt elämä, klassinen "erilleen kasvaminen".
Ja sitten, tällä viikolla, ystävä, joka on aina ollut hymyilevä ja hyväntuulinen, mutta josta ei jostain syystä ole saanut otetta, päässyt pintaa syvemmälle pitkiin aikoihin, totesi ettei jaksa enää teeskennellä. Ja kertoi masennuksestaan, uupumuksestaan, toivottomuuden tunteistaan. Yhtäkkiä niin väsyneen näköisenä.
Ja vaikka minun oli vaikea löytää lohdun sanoja, kakistaa ulos mitään, mikä ei kuulostaisi tyhmältä tai kliseiseltä, niin yhteys oli taas täällä. Ihminen kohtasi toisen, verho oli poissa. 

Jäin miettimään sitä, mikä tekee ihmissuhteista ja ystävyydestä arvokkaita. Kuinka tärkeää on kokea tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja kuinka tärkeää pystyä jakamaan omia ajatuksiaan ja heikkouksiaankin, tietäen, että tulee kuulluksi ja nähdyksi, muttei teilatuksi.

En tiedä masennuksesta paljoakaan, mutta tiedän vaikeista elämäntilanteista, umpikujista ja näköalattomuudesta. Valo opetti myös sen, kuinka tärkeää on taito kuunnella ja myötäelää. Loppujen lopuksi hyvien neuvojen antaminen on oikeasti toissijaista ja harvemmin niitä edes erityisesti kaivataan. Aitoa läsnäoloa ei sen sijaan korvaa mikään.

Kommentit

  1. Kaksi viimeistä lausetta - juuri noin minäkin sen ajattelen. Aito läsnäolo ja toisen ihmisen kuunteleminen ajatuksen kanssa on jotenkin katoamassa, ja se on surullista tai oikeastaan kauheaa. Kaikki on niin pinnallista, todellisia kuulumisia ei edes uskalleta jakaa sen pelossa, ettei kukaan kuitenkaan kuuntele.

    Ja miten ihanaa sitten onkaan kohdata ihminen, joka vain kuuntelee. Ei ala heti neuvomaan, vinkkaamaan, tai puhumaan päälle. Tai vihjailemaan, että puhutaanko jo muusta. Kun on tukena ja vierellä, se on parhainta.

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunteleminen on vaikea taito. Sitä on itsenikin pitänyt harjoitella. Omien neuvojen ja näkökantojen tuputtaminen on kauhean houkuttelevaa, mutta omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, että parasta on kun vain pääsee keventämään sydäntään.

      Poista

Lähetä kommentti