Kuukausi

Valon kuolemasta on nyt kuukausi. Tunnen toisinaan, että haluaisin pysäyttää ajan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen kauemmas Valo hiipuu. Haluaisin muistaa kaiken niin konkreettisesti; Valon painon käsivarsilla, poskien pehmeyden, omia käsiäni hapuilevat kädet. Tiedän, että moni muisto säilyy, mutta osa unohtuu, enkä kuitenkaan haluaisi unohtaa mitään. Tiedän, ettei Valon tai minun elämäni arvo ole jokaisen yksityiskohdan muistamisessa. Ikävä vain on niin kova.

En pysty muistelemaan Valoa itkemättä. Enimmäkseen en muistele Valoa tietoisesti, vaan "tahdon vastaisesti". Muistoja pilkahtelee esiin siellä täällä, kotona, kaupungilla, kaikkialla. Kaikilla näillä kulmilla me Valonkin kanssa liikuimme, täällä kotona me jaoimme arjen. Muiston tullessa tulee aina myös viiltävä ikävä ja kyyneleitä.

Välillä katson Valon valokuvia, mutta yritän olla tekemättä sitä liikaa. Kaikki tekee vielä liian kipeää. Vähän kuin tämä kirjoittaminenkin - saan aikaan tekstiä, mutta kovin lyhyesti. Olen toimintakykyinen, mutta kuitenkin vajavainen. Arki tuntuu monilta kohdin kovin ontolta. Silti olen jo kuukauden ajan noussut joka aamu uuteen päivään.

Tällä viikolla hain hautaustoimistosta Valon yllä kuolinyönä olleet vaatteet. Ne tuoksuivat vielä Valolle. Paidanrintamuksessa oli mannapuurotahra.


Kommentit

  1. Mä luulen, että meillä naisilla korostuu ikävässä tuo fyysinen puoli ja siksi nuuhkimme ja hypistelemme ja tyhjä syli tuntuu kauhealta. Ja ikävä ja suru tuntuvat varmasti jopa fyysisenä kipuna. Ja sen kanssa on opeteltava elämään.
    Varmasti menee aikaa ennen kuin tulee kivuttomia päiviä. Toivottavasti pystyt löytämään "kipulääkkeitä" ympäriltäsi, ystävistä, perheenjäsenistä, luonnosta yms.
    Voimia <3
    Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolema on niin lopullinen. Se päättää fyysisen yhteyden. Ei enää ikinä mahdollisuutta pörröttää tukkaa tai kuulla kikatusta. Tämä lopullisuus tuntuu välillä kovin kivuliaalta,vaikka samalla olen kiitollinen siitä, että olen saanut siihen kuitenkin elämässäni mahdollisuuden.

      Poista
  2. Minä olen jo vuoden elänyt jotenkin ajattomassa olotilassa. Siskon kuolemesta tulee huhtikuussa vuosi. Hän ei selvinnyt oman lapsensa kuolemasta. Ei uskaltanut ottaa niitä kipeitä, mutta tärkeitä askeleita eteenpäin. Hänen omien sanojensa mukaan jokainen hengenvetokin vei kauemmas Eemelistä. Ei niitä askeleita heti tarvitse ottaa. Mutta vähän kerrallaan, ajan kuluessa on pakko irrottaa jos haluaa selvitä. Poista tämä kommentti jos tuntuu liian raadolliselta. Jos sen ikävän, surun, kaipauksen ja kivun keskellä uskaltaa hengittää ja aloittaa uutta, tulee aika, kun tuska ei enää tunnu mahdottomalta kestää. Ja jäljelle jää hellä kaipaus. Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on takana rankka kokemus. Ei kommenttisi tunnu liian raadolliselta.
      Minulla on onneksi rakastavia ihmisiä ympärilläni. Joka päivä otan vähän uusia askeleita, sen verran kun tuntuu hyvältä. Minulla ei ole mihinkään kiire, mutta en halua jäädä surun vangiksi, vaan käydä tämän prosessin läpi vähä vähältä ja omaan tahtiini.

      Poista
  3. Isäni kuoli yli vuosi sitten.Olin aina isin tyttö..hoidin viimeisen vuoden ja yhtäkkiä isäni kuoli..alku meni sumussa,tuli ikävä,tuli viha,tuli tyhjyys, tuli helpotus ettei isäni tarvitse enää kärsiä..ei kipua..ei surua..ensimmäinen vuosi meni..piti kokea isänpäivä,nimipäivä,kappale radiossa..kaikki..tuoksut..laulut joita isäni rakasti..etsin merkkejä joita toivoin isäni lähettävän..etsin itseäni,kuka minä nyt olen..mutta vieläkin,muistan isäni äänen,hiusten pehmeiden,kas von rypyt..enkä usko että ne unohtuvat koskaan..mutta suru muutti vuoden aikana muotoaan..pystyn nauramaan kun kerron isästäni,mutta kyyneleet valuvat kun kirjoitan tätä..Toivon sinulle voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Yhtäkkinen kuolema, vaikeasti sairaankin,on sekä armollinen, että shokki. Vaikean sairauden vuoksi kuolema on tavallaan helpompi hyväksyä, mutta ikävä on silti kova.

      Poista
  4. Suo itsellesi kaikki tuo, nuuskimiset ja ikävä, niin kuuluukin nyt tehdä ja se on osa polkua eteenpäin. Minusta se kuulostaisi aika "raa'alta" jos et nyt tuntisi noin. Ikävä on rakkautta ja itkut tunteita, se on hyvä kun ne ovat sydämessä ja olemassa <3 vaikea on sanoin lohduttaa, mutta voimia puhallan täältä sinulle, voimia pieniin askeliin, välillä taakse ja sivulle, mutta enimmäkseen eteenpäin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja anteeksi pitkä vastausaika, jostain syystä huomasin tämän vasta nyt.
      Pieni määrä nuuskimista ja muistoihin tarttumista on silloin tällöin paikallaan. Mutta olen huomannut, että liiallisina määrinä se kääntyy itseään vastaan.

      Poista
  5. Menetin ystäväni sunnuntaina 13.3.16 äkillisesti ja en kykene toimimaan oikein mitenkään. Kaikki muistuttaa hänestä. Tämä on hirveää aikaa. Tuhannesti voimia, suren myös Valoa ja sytytän hänellekin kynttilöitä ❤ kiitos kun kirjoitat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi ja anteeksi, että vastaaminen on kestänyt, huomasin kommentin vasta nyt.
      Otan osaa menetyksesi johdosta. Paljon voimia tuleviin päiviin!

      Poista
  6. Löysin Vaon vaiheet blogisi ja sitä kautta tämänkin blogin.
    Otan suuresti osaa Valon poismenon johdosta ! Lukiessani sitä blogia ja nyt tätä, mietin, kuinka tasapainoinen ihminen olet. Se minulle tulee ensimmäisenä mieleen. Olet niin kiitollinen Valosta ja tottakai oletkin, mutta olet niin vahva,etkä yhtään katkera. Sitä minä jaksan ihailla suunnattomasti ja yritän ottaa sinusta oppia itse.
    Oma lapseni kuoli vauvana yllättäen. Hänellä oli sairautta,mutta kuolema oli kuitenkin kuolemantuottamus. (en voi asiaa tässä enempää avata) Tragediasta on vuosia ja edelleen tuskailen välillä kovasti.Olen ollut katkera,vihainen,masentunut,anteeksiantamaton ihminen. Vasta terapia on auttanut minua ja pikkuhiljaa katkeruus on vähentynyt. Kipuilua on kuitenkin edelleen paljon. Toivoisin pystyväni imemään sinun ajattelutavastasi edes vähän. Löytää asioista hyvät puolet ja pystyä hyväksymään asiat, mille ei voi mitään.
    Haluan sanoa,että vaikka et varmasti blogia kirjoita muita varten, olen kuitenkin saanut sinulta niiden kautta paljon apua ja olen kiitollinen siitä.
    Toivon sydämestäni sinulle jaksamista ja sinä pärjäät,siitä ei ole epäilystäkään :)


    S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Uskon, että lapsen yhtäkkinen, traumaattinen menetys on kohdallasi ollut erilainen, kuin minulla. Kuten kirjoitin, vaikka Valo kuoli yllättäen, oli kuitenkin tiedossa, että hän kuolee ja olin sen eteen pystynyt tekemään ajatustyötä. Jokaisella on oma suruprosessinsa ja oma tapansa käsitellä asioita. Minä olen myös aivan oman surutyöni alussa, tapahtuneesta on reilu kuukausi, joten enhän oikeastaan tiedä, mitä kaikkea on vielä edessä.

      Olen iloinen, että blogeistani on ollut sinulle apua. Muiden auttaminen onkin ainoa syy, jonka takia blogit ovat julkisia. :)

      Poista

Lähetä kommentti