Tyhjä sivu
Kun aloitin edellisen blogini, oli sylissäni pieni vauva. Oli huolta ja pelkoja, mutta myös toivoa ja rakkautta. Oli elämä. Oli tehtävä rakastaa, pitää huolta, tehdä parhaansa, suojella ja hoivata. Oli kasvun paikka.
Nyt on tyhjää ja hiljaista. Elämä jatkuu, mutta iso osa siitä puuttuu. Tein ison työn tullakseni erityislapsen äidiksi. Nyt olen taas uuden edessä. Kuka olen, minne matkaan? Minut on kuin ravisteltu pois sen tarinan sivuilta, joka kävi minulle vuosien varrella tärkeäksi, olen tyhjällä sivulla. Tiedän kyllä, että tännekin hahmottuu värejä, tuoksuja, muotoja, tapahtumia. Joka päivä astun askelia, vaikka en jaksa vielä juurikaan katsella ympärilleni. Kannan koko loppuelämäni mukana ikävää.
Mitä sanon nyt, kun tuntematon kysyy, onko minulla lapsia?
Kyllä, kaksi poikaa. Toinen heistä on kuollut.
Nyt on tyhjää ja hiljaista. Elämä jatkuu, mutta iso osa siitä puuttuu. Tein ison työn tullakseni erityislapsen äidiksi. Nyt olen taas uuden edessä. Kuka olen, minne matkaan? Minut on kuin ravisteltu pois sen tarinan sivuilta, joka kävi minulle vuosien varrella tärkeäksi, olen tyhjällä sivulla. Tiedän kyllä, että tännekin hahmottuu värejä, tuoksuja, muotoja, tapahtumia. Joka päivä astun askelia, vaikka en jaksa vielä juurikaan katsella ympärilleni. Kannan koko loppuelämäni mukana ikävää.
Mitä sanon nyt, kun tuntematon kysyy, onko minulla lapsia?
Kyllä, kaksi poikaa. Toinen heistä on kuollut.
<3
VastaaPoistaKun minä olin kuvailemassasi alkutilanteessa, löysin sinne blogiin. En edes muista mitä kautta. Laitoin sinulle sähköpostia ja vastasit minulle jotain rauhallista, tyyntä ja sydämellistä.
Toivon sydämeni pohjasta, että osaisin sanoa sinulle jotain, mikä edes murusen voisi sinua lohduttaa. Toivon hyvää sinulle, valoa isolla ja pienellä veellä elämääsi. Tulee aika, jolloin muistot eivät koske.
Valon elämällä oli merkitys isolle joukolle ihmisiä. Sinä näytit, miten uskoa lapseen ja nähdä hänen persoonansa ja potentiaalinsa vammaisuuden takaa. Kiitos siitä.
Anu
Kiitos Anu kauniista sanoista. Olen iloinen, että olen pystynyt antamaan sinulle vertaistukea ja lohtua.
PoistaMinä olen valehdellutkin, yksi lapsi, vaikka kaksi on. Toinen kuollut ja sydämeen sykkyrään talletettu. Noloa ja häpeällistä, nimettömänä pitää tätäkin kommentoida :( Mutta ei kaikille jaksa tarinaansa kertoa.
PoistaEn minä tiedä, onko se valehtelemista asian varsinaisessa merkityksessä. Oman lapsen kuolema on vaikea ja henkilökohtainen asia, ei sitä jaksa kaikkien kanssa käsitellä ja kaikille avata. Tiedän tunteen siitä, etten jaksanut kaikille Valosta hänen eläessään sen tarkemmin kertoa. Sanoin vain, että on kaksi lasta, en enempää. Kertominen tarkoitti myös vastapuolen reaktioiden kannattelua ja lähes aina sitä, että joutui vakuuttelemaan, että pärjää ja jaksaa kyllä. Ajattelen, että kuolemasta kertomisessa on sama homma, joutuu kannattelemaan vastapuolen epäuskoa, surua ja järkytystä. Se on raskasta, eikä siihen jokaisen vastaantulijan kohdalla varmaankaan ole tarvetta. Anna siis anteeksi itsellesi <3
Poista