Kolme vuotta - kuinka oman lapsen kuolemasta selvi(t)ää(n)

Kolmonen on innostunut lukemaan esikoisen vanhaa kuvakirjaa nimeltä Sammakkoa pelottaa. Tuota kirjaa tuli Valollekin luettua mm. siksi että sen tarina on helppo hahmotella selkään.

Kirjaa lukiessa on tullut mietittyä monen moista. Kuten sitä, kuinka kiva olisi kysyä Valolta pelottaako sinua joku. Ja sitä, pelottiko kuoleman hetkellä.
Valon kuolemasta tuli kuluneeksi eilen sunnuntaina tasan kolme vuotta ja kipukohtani on edelleen siinä, etten ollut vierellä. Hyväksyn sen, että lähdön hetki tuli ja että se oli hyvä. Mutta etten ollut vierellä silittämässä ja kuiskaamassa korvaan kuinka rakastan ja ettei ole mitään hätää... Sen asian kanssa on vaikea päästä lopulliseen rauhaan.

Kuvatulkkaus: lumisia puiden latvoja


Kolmeen vuoteen mahtuu niin paljon kaikkea uutta. Moni asia elämässä on muuttunut ihan toiseksi. Kaipuu ja ikävä ovat osasia jossain kaiken muun elämän joukossa. Ne eivät väritä elämää sinisin värisävyin tai anna surullista pohjavirettä. Mutta ne ovat siellä, pulpahtelevat pintaan aika ajoin. Ajatuksina siitä, kuinka ihana olisi saada olla Valon lähellä ja siitä, kuinka ihanaa olisi jutella, kysellä, mennä ja tehdä yhdessä. Haikeutena siitä, etten saa katsoa Valon riemua kolmosesta ja kolmosen riemua Valosta. Ajatuksina ja haaveina siitä, millaista olisi jos saisi koko perheen saman katon alle.

Elämä menee aina niin, että vasta taaksepäin katsoessa ymmärtää kokonaiskuvan, vasta eletystä elämästä oppii. Olisi niin paljon enemmän rohkeutta, niin paljon enemmän ideoita, niin paljon enemmän nukuttuja öitä ja voimia arjen pyörittämiseen. Mutta Valo on jo jossain muualla ja voimavarat täytyy suunnata toisaalle.

Kuvatulkkaus: luminen puiden ja pensaiden reunustama tie ja alkuvuoden vaisu aurinko taivaanrannassa


Kolmen vuoden jälkeen voin sanoa, että lapsen kuolemasta voi selvitä. Elämä jatkuu, se on kivaa ja siitä voi nauttia. Hymyilyttää ja naurattaa. Pitää vain uskaltaa hyväksyä ja päästää irti.

Huomaan, että minulla on jatkuvasti voimakkaampi palo päästä tekemään töitä vaikeavammaisten lasten pariin. On niin paljon annettavaa. Ja niin paljon vääryyttä ja epäkohtia. Haluaisin olla se ihana valonpilkahdus jonkun vammaisperheen elämässä. Se tyyppi, joka uskaltaa kohdata heidän lapsensa ihmisenä ja lapsena ja jolla on joka kerran aikaa istua lapsen tasolle, leikkiä ja keskustella. Vuoden päästä palaan työelämään, mutta toivon, että viimeistään seuraavana syksynä pääsen toteuttamaan toivettani ja jakamaan kaikkea sitä, mitä Valo minulle opetti.

Kommentit

  1. Täällä monivammaisen lapsen menettänyt ja opiskelen vammaisalalle. Mulla kokemuksia toistaiseksi vain aikuisten kans työskentelystä, mutta ehkä joskus lastenkin kanssa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon tehnyt joskus ennen Valoa töitä vammaisten lasten parissa ja tykkäsin kyllä siitä silloin. Mutta Valon eläessä se tuntui liian raskaalta ja siksi vaihdoin toisenlaiseen työnkuvaan.
      Nyt mieli tekee takaisin, mutta ehkä opiskelun kautta kuitenkin. Saa nähdä... 😊

      Poista
  2. 💖 Superpoika täällä myös usein mielessä. Ja aika samoin miettein teen työtäni miten kirjoitit, ja nautin työstäni kyllä ihan hurjan paljon! Susta saatais kyllä alalle pirun kova ammattilainen 💪 -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kullan arvoinen työntekijä, jos teet työtäsi tuolta arvopohjalta, koska kaikki eivät niin tee. 😒

      Oon vielä vuoden kotona kolmosen kanssa ja katsotaan sitten, mihin päädynkään. 😁

      Poista
  3. Aikamoista lokaa taas hoitajien niskaan. Toivottavasti muutat ylivertaisuudellasi alaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm... En toivo muuttavani ylivertaisuudellani alaa. Toivon muuttavani työntekoasenteellani asiakkaani arkipäivät entistä mukavammiksi. Olen tehnyt tällä asenteella töitä koko työurani sekä erityistä tukea tarvitsevien että "tavallisten" lasten parissa ja saanut todella paljon kiitosta perheiltä. Sekä suoraan, että myös johtajilleni annettuna palautteena. Olen ylpeä ammattitaidostani ja minulla on korkeat tavoitteet sen suhteen, miten haluan työtäni tehdä. Onko siinä jotain väärää?

      Poista

Lähetä kommentti