Mitä tapahtui viikonloppuna

Perjantaina kolmosen nenä alkoi vuotaa (taas vaihteeksi, ajattelin). Näytti siltä, että pääsemme aika vähällä, sillä kuumetta ei noussut ja poika jaksoi leikkiä tavalliseen tapaan. Lauantaiyönä havahduin kuitenkin kolmosen levottomaan pyörintään ja tajusin melkein heti, että hengitys on aivan liian tiheää. Paidan alle kurkistaessa näkyi, kuinka vatsa oli pullistunut ja kohoili kolmosen käyttäessä apulihaksia hengittämiseen. Mies oli yövuorossa. Mieleen nousi sekalaisia flashbackeja Valon kuolinyöstä, mutta kasasin itseni ja totesin, että unenpöpperöinen kolmonen on kuitenkin tarvittavissa määrin läsnä ja ihon väri on hyvä. Arvoin hätäkeskukseen ja terveysneuvontaan soittamisen välillä ja päädyin lopulta jälkimmäiseen, koska olin varma, että varsinaista akuuttia hengenhätää ei ollut. Terveysneuvonnassa sairaanhoitaja kuunteli kolmosen hengitystiheyttä puhelimen kautta ja ohjeisti soittamaan ambulanssin.

Kuvatulkkaus: Kolmonen on juuri saapunut osastolle ja uupunut päiväunille sairaalasänkyyn

Silloin, kun löysin Valon kuolleena ja soitin hätäkeskukseen, ambulanssin tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Minulla ei edelleenkään ole hajua, kuinka kauan siihen meni, mutta järjellä ajateltuna en usko, että kovinkaan montaa minuuttia. Nyt ambulanssi tuntui tulevan hujauksessa, tuskin ehdin pukea itselleni vaatteet päälle. Kolmonen ihmetteli mitä hemmettiä keskellä yötä tapahtuu ja varmasti aisti pienen paniikkini, vaikka yritinkin olla mahdollisimman tyyni ja rauhallinen.

Ensihoitajat olivat supermukavia, joskin kuskina toiminut tuntui jossain määrin turhautuvan kurkku suorana kiljuvaan kolmoseen. Lopulta kolmonen nukahti omaan kiljumiseensa. Vietimme lastensairaalan päivystyksessä yhteensä yhdeksän tuntia, joiden aikana kolmosen tilaa tarkkailtiin ja astmakohtausta yritettiin saada laukeamaan. Lääkkeet kuitenkin tehosivat huonosti ja lopulta kolmonen siirrettiin osastolle. Osastolla kolmonen sai kortisonia ja koki ihmeparantumisen. Hoitajat naureskelivat ylikierroksilla ympäri sairaalahuonetta pomppineelle kolmoselle ja lopulta, seitsemän tuntia osastolle siirtymisen jälkeen, saimme lääkäriltä luvan lähteä omiin sänkyihin nukkumaan.

Kuvatulkkaus: Kolmonen pomppii sairaalanhuoneessa sohvalla, venytellen samalla liian isoa sairaalapaitaansa. Sivuprofiilikuva, jossa kolmosen taakana ikkunassa näkyy Helsingin Meilahden korkeita rakennuksia

Koko tapahtumaketju oli hurja ja psyykkisesti raskas, sillä se toi niin paljon mieleen sekä Valon kuolintyötä että sairaalakeikkoja Valon kanssa. Päivystyksessä oli jopa sama hoitaja, joka monesti hoisi Valoa siellä ollessamme. Toisaalta kaikki oli niin erilaista. Kolmonen oli astmakohtauksenkin keskellä kohtuullisen hyvävointinen ja jaksoi melko pian lähteä leikkimään ja painelemaan pitkin käytäviä. Hän oli äänekäs, nauravainen, vitsailevainen ja touhukas ja sairaalassa kökkiminen oli aivan erilainen kokemus kuin lukuisat kerrat Valon kanssa. Valon, jota minun täytyi tulkita sairaalan työntekijöille koko ajan, sillä puhumattoman ja liikkumattoman lapsen yleistilaa oli niin vaikea arvioida. Kolmosesta yleistilan näkivät kaikki heti ja hän ylpeänä kertoi kaikille kuuntelemaan jääville tulleensa ambulanssilla "piipaa, piipaa" ja että "ikketti" (itketti).

Nyt, muutama päivä tapahtuneen jälkeen, nenä vuotaa edelleen, mutta lääkitystä ei enää tarvita lainkaan. Olemme sujahtaneet takaisin arkeen vaivattomasti. Tämäkin on niin erilaista, kun perussairauksia ei ole, sairastaminen todella loppuu kun se loppuu. Kaiken prosessoinnissa varmasti kestää vielä ja tunnen, kuinka alitajuntani tekee töitä ja hiljaisina hetkinä mielikuvat pyörivät mielessäni villisti. Tiedän, että ajallaan kaikki jäsentyy paikoilleen ja kenties oivallan jotain uutta itsestänikin.