Blogimuistoja

Olen saanut muutamia uusia ystäviä kolmosen kautta puistosta ja perhekerhoista. Uusien tuttavuuksien myötä olen joutunut miettimään paljon sitä, missä vaiheessa haluan kertoa Valosta ja omasta elämäntarinastani. Harkitsen pitkään, missä vaiheessa haluan tuoda esiin jotain niin henkilökohtaista ja haavoittuvaista, mutta toisaata tunnen eläväni pienessä petoksessa niin kauan kun en ole kertonut. Kyseessä on iso ja olennainen osa minua, minun elämäntarinaani ja sitä, kuka minä olen tänään. Koen, ettei minua oikeastaan voi tuntea, jos ei tiedä.

Toisaalta kertominen merkitsee aina myös vastapuolen kannattelua, eikä siitä oikeastaan koskaan selvitä ilman kyyneleitä. Eivätkä ne kyyneleet vuoda minulta, vaan siltä ihmiseltä, joka kuulee surullisen ja vaikean tarinan ensimmäistä kertaa. Ihmiseltä, jolla ei ehkä ole minkäänlaista kosketuspintaa vammaisuuteen ja vaikeasti sairaisiin lapsiin, ja joka kerta kaikkiaan järkyttyy miettiessään sitä, mitä kerron.

Kuvatulkkaus: syksyn viimeisiä kukkia talonyhtiön istutuslaatikossa

Luin viime viikolla pitkästä aikaa Valon vaiheet -blogia. Edellisestä kerrasta on varmasti lähes vuosi. Teksteihin palaaminen tuntui tällä kertaa erilaiselta kuin aiemmin. Olin ehtinyt unohtaa. En niinkään tapahtumia, mutta tunteita. Mieleeni palasi eri tavalla kuin aiemmin, jotenkin hyvin elävänä ja vaikeana, kaikki se väsymys, ahdistus, pelko ja huoli, joka tekstien takana oli. Mietin joitakin sanavalintojani ja raadollisuuttani. Ehkä olen nyt ensimmäistä kertaa niin kaukana Valon kanssa eletystä arjesta, että pystyin lukemaan tekstejä vähän kuin ulkopuolisen silmin. Ulkopuolisena, mutta samalla niin voimakkaasti kaiken sen kokeneena ja läpikäyneenä. On todella arvokasta, että olen kirjoittanut kaiken ylös, juuri sellaisena kuin se oli, siloittelemattomana ja todellisena. Koska muuten unohtaisin niin paljon, aika kultaisi ja himmentäisi asioita, jotka tekivät minusta minut ja yhä  edelleen muovaamat minua. Asioita, joihin haluan palata ja joita en halua unohtaa.

Aikaansa odottaa vielä se, että palaisin tämän blogin alkuun. Vaikeisiin, pimeisiin hetkiin Valon kuoleman jälkeen. En koe olevani valmis, kaikki on kuitenkin vielä liian lähellä.

Valon vaiheiden kertaaminen iltalukemisena oli raskasta ja antoisaa. Seuraavana aamuna kävelin kolmosen kanssa tuttua hiekkatietä kohti puistoa. Kolmonen oli kuravaatteissa, köpötti hiljaksiin rattaiden vierellä ja höpötteli omia juttujaan. Tajusin, että siinä minulla oli kaikki se, mitä niin pitkään kaipasin ja kadehdinkin. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja onnea kaikesta siitä, mitä olen saanut.