Kaksi kuukautta

Valon kuolemasta on kohta kaksi kuukautta. Todella pitkää kuukautta. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun näin Valon viimeksi. Ja tuo päivä karkaa kauemmaksi aina vain. Itku tulee vieläkin lähes päivittäin. Mikä tahansa tuoksu, ilme, ele, paikka tai tapahtuma saattaa tuoda mieleen muiston ja ikävän aallon. Mutta kyyneleet kuivuvat nopeammin kuin aiemmin, kun itku on itketty, voi taas jatkaa.

Olen tehnyt jo jonkin aikaa töitäkin. Viikosta toiseen kotona toimettomana istumisessa ei ollut mitään järkeä, on hyvä, kun päivään saa vähän rytmiä ja muuta mietittävää. Teen kuitenkin kevään ajan vielä lyhennettyä työpäivää ja annan aikaa myös surutyölle.

Ja aikaa, sitähän riittää. Olen nukkunut pois univelkoja, uppoutunut kirjoihin, käynyt kaupungilla kävelemässä iltaisin. Ja olen opetellut olemaan tekemättä mitään. Kuunnellut silmät suljettuina musiikkia sohvalla tai sängyllä makoillen. Valon kanssa omaa aikaa oli niin vähän, että sitten kun sitä oli, oli myös miljoona asiaa tehtävänä. Nyt on toisin. On aikaa kuunnella itseään, omia ajatuksiaan.

Helpompi arki ei silti ole tuonut elämälle lisäarvoa. Vaikka sitä niin monesti toivoi, että voi kun saisi nukkua edes yhden täyden yön. Voi kun voisi joskus töiden jälkeen olla kiirehtimättä mihinkään. Vaan ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. Täällä ei ole mitään parempaa.

Päivät ovat saaneet sisältöä, elämä ei ole huonoa. Pikkuhiljaa sitä oppii siihen, että kotoa voi lähteä viidessä minuutissa, pyykkiä ei tarvitse pestä kuin kerran viikossa ja ruokaa ei tarvitse enää tehdä vähemmän maustettuna versiona. Uuden arjen opettelu muuttuu rutiiniksi.

Minulla on mahtavat, pystyssä pitävät pilarit ympärilläni. Ikävä on kova ja menetys korvaamaton. En kuitenkaan halua takertua kiinni suruun. Valon kuoleman jälkeen ajattelin hetken, että varmaan minäkin kuolen pian, että tehtävä on nyt täytetty. Oli uupunut olo. En tiedä, milloin aikani koittaa ja hyvä niin, mutta ajattelen kuitenkin, että elämä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan.

Kommentit

  1. Elämä antaa ja kantaa <3 Kaiken surun lisäksi sulla on varmaan hirveä tyhjyyden tunne, kun ei tarvitse koko ajan tehdä jotain? Voimia jokaisen uuden päivän kohtaamiseen.
    Nina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tyhjä tunne, mutta enemmän se on sitä ikävää. Kun menee bussilla jostain ohi pitkästä aikaa, miettii, mitä Valon kanssa on sielläpäin touhuttu ja tuntuu niin tyhjältä, kun enää ei voida sitä tehdä. Yllättävän hyvin päivänsä saa täytetyksi kun elämän antaa antaa.. :) Ja olen keskittynyt paljon esikoiseen, ollaan käyty tähtitornissa ja ties missä, pidetty leffailtoja ja ylipäätään on aikaa keskittyä häneen silloin kun hän on luonani.

      Poista
  2. Elämä antaa, kun uskaltaa ottaa vastaan! Miten viisaasti sanottu ja tuo meidän kaikkien pitäisi sisäistää. Varmasti sinulla on tyhjä olo, tyhjä syli ja monta haikeaa hetkeä. Mutta nostan sinulle hattuani, kun sanot etten halua takertua suruun. Eteenpäin on eläväisen mieli ja Valo kulkee kyllä mukanasi <3 Levollista viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä muistan kun aloittelin työuraani aikoinaan, työpaikallani oli nainen, joka oli jo monta vuotta sitten synnyttänyt kuolleen tyttären. Ja edelleen hän lähes päivittäin puhui surustaan ja traumastaan. Ajattelen, etten halua minulle käyvän samoin. Ei rakkauteni määrää mitata surun määrässä. Suru on luonnollista ja terveellistä aikansa, mutta ei se ole keneltäkään pois, että tuntee myös iloa ja onnea.

      Poista

Lähetä kommentti