Reippaudesta

Moni on sanonut minulle, että nyt ei tarvitse olla enää reipas. Että nyt saa olla itselleen armollinen. Että ei tarvitse jaksaa, on aika pysähtyä. 

Olen ollutkin jollain tavalla kovin pysähdyksissä. Sisälläni on valtava rauha, tunne, etten pelkää enää mitään. Valon voinnista oli aina niin kova hätä, kipuja ja kohtauksia oli vaikea seurata vierestä. Nyt se hätä on poissa. Tiedän, että Valolla on hyvä nyt. 
Samalla olen sisäisesti kovastikin liikkeessä, analysointi ja pohdin, peilaan menneitä vuosia, sitä mitä olen kokenut ja saanut. Minulla on tunne, että tämä kaikki on alusta jollekin uudelle, että tästä versoo jotain muuta. En ota sitä tunnetta kevyesti,  sillä ennen Valoa minulla oli voimakas tunne tyynestä ennen myrskyä. Vaan nyt en aavista myrskyä, ainoastaan uuden tulon.

Ja mitä sitten tarkoittaa, ettei tarvitse jaksaa? Toisinaan tulee väsymyksen hetkiä, hetkiä jolloin tekee mieli luovuttaa. Mutta mietin aina, että mistä minä sitten luovutan, mitä en enää jaksa. Minussa on sitkeä ja voimakas puoli, sellainen joka uupumuksen hetkellä kuiskaa korvaan, että et sinä saavuta mitään surkuttelemalla itseäsi ja hautautumalla tuskaan. 

Tuntuu, että kaikki vähän olettavatkin minun olevan pohjamudissa. Mutta en minä vain osaa. En osaa jäädä kiinni suruun, ei se anna minulle mitään. 
Välillä tuska tulvahtaa. Jos kuljen bussilla ohi sen hautausmaan, jolla Valon tuhka on, tekee mieli huutaa koko bussille, että tajuatteko, minun poikani on tuolla. Kerran junassa viereinen matkustaja kertoi kovaan ääneen puhelimessa kuinka oli ollut juuri läsnä jonkun viimeisillä henkäyksillä, kuunnellut hengityskatkoksia. Minua alkoi oksettaa, halusin pois. Teki mieli sanoa päin naamaa, että antaisitko vähän armoa hei ja miettisit, kenen kuullen noita puhut. Vaan mistä hän olisi tiennyt, että ajatukseni veivät Valoon ja hänen viimeisiin, kenties yksinäisiin henkäyksiinsä. 

Enimmäkseen kuitenkin jaksan ihan hyvin. Valo valmisti minut tätäkin varten. Opin nousemaan joka aamu uuteen päivään. Opin näkemään joka päivässä hyvää. Opin, että jämällä tuleen makaamaan en ainakaan saavuta mitään. Kiitos Valo siitä.

Kommentit

  1. Kiitos sinulle ajatuksistasi ❤ Noora

    VastaaPoista
  2. Minunkin tekisi monesti mieli huutaa, jopa ystävilleni, että ettekö tajua jotta minulta on esikoinen kuollut!? Miksi te ette voi olla puhumatta ihanasta vauva-arjesta ja kuinka lapsia vain tulee helposti.... Kuopus ei sitte todellakaan ollut helppo vauva.... Sinulla on täysi oikeus tuntea kaikkea mahdollista. Minä tunnen vieläkin. Sanokoot muut mitä tahtoo. Ehkä joku muu "selviää" helpommalla....

    Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että tunteiden pitää antaa tulla. Ne pitää tuntea, että voi tulla tilaa uusille tunteille.
      Valon eläessä koin jo samanlaisia tunteita kun kävin läpi sairauden ja vamman hyväksymistä. Silloin välillä terveet lapset ja muiden vauvat ahdistivat ihan tosi paljon. Nyt ei niinkään enää ne, mutta toisenlaiset tilanteet.

      Poista
  3. Jokainen suree omalla tavallaan, minusta se on vain ihailtavaa jos joku on "reipas" omassa prosessissaan. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos kokee hetkiä jolloin olo on hyvä. Luulen että tuolla jossain Valokin nauttii nähdessään äitinsä myös rauhallisena ja jopa hymyilevän ja nauravankin joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen mielestäni onnistunut aika hyvin sallimaan itselleni sen, että elämä saa jatkua ja tuntua hyvältä. Tottakai välillä edelleen tuntuu siltä, että Valon kuolema oli liian kauhea asia ja sen jälkeen ei saisi iloita, mutta tuokin ajatus tuntuu kuitenkin väärältä. Mitäpä tuskaan takertuminen ketään auttaisi tai kunnioittaisi Valon muistoa sen enempää.

      Poista
  4. Olen seurannut Valon vaiheet blogiasi pitkään ja nyt siirtynyt mukanasi tänne pimeän vaiheisiin. Myös täällä uuden blogin puolella tunnen kuitenkin enemmän valoa kuin pimeyttä. Valoa siitä, että elämä kantaa niinä kaikkein vaikeimpinakin hetkinä. Työskentelen vammaisten lasten ja nuorten parissa. Perheeseeni kuuluu nyt jo nuori kehitysvammainen, hän tuli meille ihan pienenä vauvana. Olen siis päässyt erityisten ihmisten elämään niin työni kuin yksityiselämänikin kautta. Jossain vaiheessa minua suututti suunnattomasti tapasi syyllistää vammaisten kanssa työskenteleviä ihmisiä tai syyllistämiseltä se minusta tuntui. Kun itse omassa työssäni yritän aina parhaani ja vieläkin enemmän, siltikään mikään ei joidenkin vanhempien mielestä ole riittävästi. Resursseillehan me työntekijät emme juurikaan mitään voi, toki sille miten työskentelemme niissä olosuhteissa mitä meillä kulloinkin on. Toisaalta itsekin erityisen vanhempana tunnistin kirjoituksissasi vahvasti omia tunteitani ja ymmärsin mielipiteitäsi ja reaktioitasi niissä tilanteissa. Kirjoituksistasi on aina välittynyt voimakas läsnäolo ja kaiken antamisen meininki. Olet tehnyt kaiken niin parhain kuin vain olet kyennyt. Ehkä sinun on ollut nyt helpompi jatkaa matkaasi näissä pimeänkin vaiheissa, kun olit niin täysillä VALON ÄITI ja puolien pitäjä. Ymmärrän nyt, että juuri näin sinun on pitänyt matkasi kulkea. Sillä tekemiset ja tekemättä jättämiset kantavat sinua nyt tässä elämän vaiheessa eteenpäin. Uskonkin, että sinulla on vielä paljon annettavaa, mitä elämä sitten tuokin sinulle mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Uskon, että ehdoton ja välillä blogissa tarkoituksella raflaavakin asenteeni kehitysvammaisten kanssa työskenteleviä kohtaan on joskus todella ärsyttävä. Minun vaatimustasoni ei ole yhtään vähentynyt sen jälkeen kun Valo kuoli, vaan uskon, että ihmisarvoinen kohtelu kuuluu kaikille. Toivottavasti blogistani välittyi myös se, että vaadin itseltäni samaa. Ja loppujen lopuksi, mielestäni ihmisarvoinen kohtelu - kohtele toisia kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan - ei ole kiinni resursseista vaan asenteesta. En minä esim. Valon päiväkodilta toivonut loputonta kuntoutusta ja äksöniä äksönin perään, ainoastaan sitä, että he pysähtyisivät Valon kohdalle, juttelisivat. Kysysisivät, mitä kuuluu ja malttaisivat kuunnella vastauksen.

      Olen myös kanssasi samaa mieltä siitä, että minun on hyvä olla itseni kanssa kun tiedän antaneeni kaiken sen, mihin pystyin. Siitä asti kun Valo kahden vuoden iässä sai etenevän sairauden diagnoosin, tiesin, että tekemisen ja olemisen hetki on tässä ja nyt, koska huomenna se ei ehkä ole enää mahdollista.

      Mukavaa kevättä sinulle, tsemppiä töihin ja arkeen!

      Poista
  5. Kiva kuulla, että enimmäkseen jaksat hyvin. Ole salliva ja armahtava ja lepää tarpeeksi. Kevät ja kesä vie meitä kaikkia eteenpäin, kohti jotain mistä emme tiedä, ilmassa on "uuden hajua" -kasvua, joka vahvistaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevät on ihanaa aikaa, siitä todella saa voimaa.

      Poista
  6. T:Kaisa

    https://m.youtube.com/results?q=cuulas%20enkelin%20syliin&sm=1

    VastaaPoista
  7. Tiedätkö, olet todella viisas ja sisukas! Kaikkea hyvää sinne ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kaikkea hyvää myös sinulle!

      Poista

Lähetä kommentti