Elämästä

Elämä on sattumien summa ja tapahtumien ketju. Esikoiseni syntyi kaksi viikkoa sen jälkeen kun olin täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Otin lapsen ja äitiyden vastaan alle kaksikymppisen itsevarmalla naiiviudella, en murehtinut sekuntiakaan sitä, että imetys ei onnistuisi, vauvalla olisi koliikki tai en osaisi kasvattaa lastani. En ollut koskaan erityisemmin halunnut äidiksi, mutta huomasin heti rakastavani sitä. Ihan kuin puuttuva osa minua olisi loksahtanut kohdalleen. Ajattelin, että lapsen saaminen oli maailman luonnollisin asia ja että historiallisesta ja biologisesta näkökulmasta katsottuna olin ihan kelpo iässä tulemaan äidiksi. Luotin siihen, että minun sisältäni löytyy kaikki ikiaikojen viisaus ja osaan kyllä kasvattaa lapseni. Hitto, että olin viisas jo silloin! 

Minulla oli myös valtava halu näyttää ehkä vähän epäilevälle lähiympäristölle, että pärjään, kykenen ja pystyn. En tiennyt silloin, millaista tulevaisuutta varten rakensinkaan pohjaa. Että sitkeyden ja pärjäämisen harjoittelulle oli tärkeä syy.

Tiesin haluavani lisää lapsia. Mutta elin harhassa, jossa kuvittelin, että tulevaisuutta voi suunnitella. Halusin, että seuraava lapsi tulee oppikirjojen mukaan. Niinpä kirjoitin loistavin arvosanoin ylioppilaaksi, opiskelin ammatin, hommasin vakkariduunin, menin naimisiin ja ostin omistusasunnon. 

Elämäni toinen raskaus oli ihana ja kamala. Mietin, pohdin ja vainoharhailin ihan kaikkea mahdollista. Ei jälkeäkään kahdeksantoistavuotiaan elämän vietäväksi hyppäämisestä! Ja eräänä joulukuun päivänä syntyi Valo. 

Itkin jo synnytyssairaalassa. Katsoin lastani ja tunsin tavattoman taakan painon, vaikken tiennyt yhtään miksi. Valo oli kymmenen pisteen vauva. Mietin, että onpa kummallinen babyblues. Pikkuhiljaa romuttuivat ajatukset siitä, että elämää voi suunnitella tai että keskiluokkaisessa elämässä olisi lopulta mitään tavoittelemisen arvoista. Olin harhoista vapaa.

Ensimmäisen ja niitä seuranneiden vuosien aikana tuli selväksi, miksi oli pitänyt oppia olemaan sitkeä. Miksi oli pitänyt tulla äidiksi jo aiemmin. Miksi piti tietää millainen on vahva kiintymyssuhde ja mistä lapset nauttivat. Ilman esikoisen antamia oppeja en olisi ikinä pystynyt pitämään Valoa pinnalla, päästämättä vajoamaan jonnekin kauas. Ja kuitenkin jostain sisältäni löytyi taas jälleen kyky ymmärtää Valoa, kuvitella sokean maailma, liikuntavammaisen maailma. 

Elämä on ihmeellinen asia. Joku saattaa kuvitella olevansa onnellinen, kun saa elämältään sen, mitä on toivonut. Ajattelen kuitenkin, että suurempi lahja on oivallus siitä, että elämä antaa sen, mitä tarvitsee. Toivon, että uskallan lopun elämääni hypätä mukaan elämän virtaan, etten kadota luottamusta elämän kantokykyyn. Nähtäväksi jää, mihin Valo minua opeillaan valmisti. 

Kommentit

  1. Se tarkoitus löytyy, kuten tiedätkin.

    Kirjoitan, pyyhin, kirjoitan, pyyhin.. Jotenkin valjulta jää kaikki kuulostamaan. Mutta ydinajatuksena se, että Valosta ja elämästänne kertoessasi olet näyttänyt paljon sellaista elämän arvokkuudesta, tehnyt siitä käsinkosketeltavaa, että ilman näitä tekstejä olisi paljon jäänyt oppimatta, ymmärtämättä, oivaltamatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kovin kauniista kehuista. Minun on vaikea välillä ymmärtää, miten paljon Valon vaiheet blogia luettiin ja kuinka moni sai siitä oivalluksia itselleen. Minähän pidin sitä vain ennen kaikkea itselleni selvitäkseni sisäisestä myllerryksestä. Olen joka kerta nöyrän kiitollinen kun joku kertoo, että blogilla on ollut hänelle merkitystä.

      Poista
  2. Vedit ihan sanattomaksi, näillä viisailla ajatuksillasi ja sanoillasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että. Tämä oli taas niitä tekstejä, jotka tulevat päähän yks kaks - avasin bloggerin, naputin ajatukset ylös ja siinä se oli. Välillä tulee pakottava tarve kirjoittaa, teksti vaan tulee pään sisältä ja se täytyy saada kirjoitettua. 😊

      Poista
  3. Hei!

    Kirjoitit taas niin hyvin, että eipä ole paljon lisättävää.

    Mutta tuosta miten elämä valmistaa johonkin... Olen usein miettinyt kuinka kohtaloa on ollut, että minun on aina ollut helppo suhtautua kehitysvammaisiin ihmisiin. Jo ala-asteella, kun vieressä oli erityislasten luokka, juttelin ja leikin heidän kanssaan. Ammattikoulussa teimme projektin kehitysvammaisten kouluun. Teimme ohjekirjan jokaiselle oppilaalle jalkojen hoidosta. Minun tekemäni kansio sai sen koulun opettajalta erityiskiitoksen, kuinka kuvat, värit ja ohjeet oli juuri sellaiset, että heidän oppilaat pystyivät ne ymmärtämään.

    Kun Saana syntyi ja kasvoi, ei hänen vammansa koskaan ollut minulle suuri kynnys tai järkytys, eniten pelkäsin vaan, että hän kuolee. Ja selkeiden ohjeiden ja kuvien käyttö on tullut tarpeelliseksi vuosien kuluessa.

    Tiedäthän sen tekstin, jossa kerrotaan kuinka vammaisten lasten vanhemmat valitaan? Ehkä se on juuri niin. :-)

    Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon! Voimia ja haleja!

    Terkuin
    Elsa

    VastaaPoista
  4. Minä uskon siihen, että elmää antaa sen, mitä tarvitsee. Sitä vaan ei aina heti ymmärrä tarvitsevansa juuri sitä mitä saa. ☺ Se on hurjan lohdullinen ajatus ja sen myötä voi heittäytyä elämän vietäväksi. Ja se, jos mikä, on vapauttavaa.

    Mukavaa viikkoa sinnekin! Terveitä päiviä ❤

    VastaaPoista
  5. *etsii tykkää painiketta* Mahtava kirjoitus. Mahtava. Ei mulla muuta.
    Voimia arkeen!
    t. Sari

    VastaaPoista
  6. Näin se juuri on, kuten kirjoitat. Elämää ei voi suunnitella. Suurta viisautta on kuitenkin nähdä jälkeenpäin, miten joku asia tai tapahtuma on johdattanut toiseen ja miten se on muuttanut ja kasvattanut itseä. Kaikki eivät näitä asioita näe, eivätkä välttämättä edes halua pysähtyä näkemään. Sinulla on se taito nähdä, ja se on lahja.

    Aurinkoista keskiviikkoa!

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi typerää kulkea elämän läpi mitään siitä oppimatta. Elämän ja arjenkin voi nähdä niin monessa tasossa.

      Poista

Lähetä kommentti