Some-pohdintoja
Olen ollut pitkään aika huono sosiaalisen median käyttäjä. En erityisemmin pidä ajatuksesta, että nimeäni googlaamalla löytyisi yhtä sun toista elämääni liittyvää tietoa. Facebook-tilini olen pyrkinyt pitämään hyvin pienelle piirille rajattuna. Kun veljeni vuodenvaihteessa lähti reissaamaan Aasiaan, loin instagram-tilin seuratakseni hänen kuulumisiaan. Ja huomasin, että sovellus on itseasiassa aika hauska. Yksityisyysasian olen kääntänyt lähes päälaelleen facebookiin verrattuna, sillä tilini on avoin kaikille - toisaalta se myös rajaa paljon sitä, millaista materiaalia tilillä julkaisen.
Erilaisia kanavia seuraamalla voi oppia paljon tuttavistaan ja entisistä sekä nykyisistä työkavereista. Joku on tarkka kielestään, toinen tekee jokaisen klassisen kirjoitusvirheen, jonka suomenkieli sisässään kantaa. Yksi kuvaa uupumatta taaperonsa vaatteita ja muistaa merkitä kaikki vaatebrändit mukaan hastagein. Hän aika varmasti kuvaa myös uuden kevättakkinsa, silmälasinsa, astiastonsa ja niin edelleen... Sitten on se tyyppi, joka valittaa kaikesta pienestäkin ja se toinen, joka jakaa loputtomasti inspiroivia sitaatteja. No, kyllä te tiedätte.
Sosiaalisesta mediasta on tullut tapa rakentaa identiteettiä, se on kuin ulkonäkö numero kaksi. On jotenkin surullista, kuinka paljon alustoilla korostuvat ostaminen, omistaminen ja hyvältä näyttäminen, niin fyysisesti kuin elämäntavoiltaankin. Mukana tulee väistämättä myös kilpailu- ja arvosteluasetelma. Ei ole ihme, jos kuva- ja tekstivirtaa selatessaan alkaa tuntemaan epävarmuutta omasta ulkonäöstään, lautasensa sisällöstä tai kotinsa sisustuksellisista elementeistä.
Toisaalta, on sosiaalisessa mediassa paljon hyvääkin. Ajatustenvaihto on helpompaa ja kavereiden kuulumisista pysyy hyvin kärryillä. Sitäpaitsi, kuvaaminen on kivaa ja kuvien julkaiseminen tottakai myös. Kunhan seuraajien ja tykkääjien määrästä ei tule elämää tärkeämpi juttu.
Mihin karikatyyriin mahdan itse somenkäyttäjänä sujahtaa? Julkaisujani seuraavat ihmiset taitavat hahmottaa sen paremmin kuin minä. Yhdestä yritän kuitenkin pitää kiinni, nimittäin siitä, että identiteettini rakenuspalikat seisovat edelleen somen sijaan ihan muilla kallioilla.
Erilaisia kanavia seuraamalla voi oppia paljon tuttavistaan ja entisistä sekä nykyisistä työkavereista. Joku on tarkka kielestään, toinen tekee jokaisen klassisen kirjoitusvirheen, jonka suomenkieli sisässään kantaa. Yksi kuvaa uupumatta taaperonsa vaatteita ja muistaa merkitä kaikki vaatebrändit mukaan hastagein. Hän aika varmasti kuvaa myös uuden kevättakkinsa, silmälasinsa, astiastonsa ja niin edelleen... Sitten on se tyyppi, joka valittaa kaikesta pienestäkin ja se toinen, joka jakaa loputtomasti inspiroivia sitaatteja. No, kyllä te tiedätte.
Sosiaalisesta mediasta on tullut tapa rakentaa identiteettiä, se on kuin ulkonäkö numero kaksi. On jotenkin surullista, kuinka paljon alustoilla korostuvat ostaminen, omistaminen ja hyvältä näyttäminen, niin fyysisesti kuin elämäntavoiltaankin. Mukana tulee väistämättä myös kilpailu- ja arvosteluasetelma. Ei ole ihme, jos kuva- ja tekstivirtaa selatessaan alkaa tuntemaan epävarmuutta omasta ulkonäöstään, lautasensa sisällöstä tai kotinsa sisustuksellisista elementeistä.
Toisaalta, on sosiaalisessa mediassa paljon hyvääkin. Ajatustenvaihto on helpompaa ja kavereiden kuulumisista pysyy hyvin kärryillä. Sitäpaitsi, kuvaaminen on kivaa ja kuvien julkaiseminen tottakai myös. Kunhan seuraajien ja tykkääjien määrästä ei tule elämää tärkeämpi juttu.
Mihin karikatyyriin mahdan itse somenkäyttäjänä sujahtaa? Julkaisujani seuraavat ihmiset taitavat hahmottaa sen paremmin kuin minä. Yhdestä yritän kuitenkin pitää kiinni, nimittäin siitä, että identiteettini rakenuspalikat seisovat edelleen somen sijaan ihan muilla kallioilla.
Kommentit
Lähetä kommentti