Onko kaikki liian hyvin?

Kävin kolmosen kanssa iltakävelyllä. Yhtäkkiä tupsahdimme Valon entiselle päiväkodille. Tiesin, että se on sillä suunnalla, mutta en (ainakaan tietoisesti) suunnannut sinne. Mieli on ollut siellä toisinaan, mutten ole kertaakaan palannut näköetäisyyden päähän sen jälkeen kun poistuin päiväkodilla pidetystä Valon muistotilaisuudesta. Tuo muistotilaisuus on jäänyt mieleen rankkana ja vaikeana. Jälkeenpäin olen miettinyt, että minun olisi pitänyt ymmärtää kieltäytyä siitä. Päiväkoti oli se paikka, jossa Valo oli, kun hän ei ollut kanssani. Oli psyykkisesti raastavaa mennä samoihin tiloihin, josta kävin aina hakemassa Valon, ilman että Valo oli siellä odottamassa. Suuri, kirkuvan punainen alleviivaus sille, että Valo on poissa.

Paikka sai edelleen surumieliseksi. Jos olisin ollut yksin ja olisi ollut mahdollisuus uppoutua muistelemaan ja tunteilemaan, olisin ehkä tirauttanut pienet itkut. Nyt kolmonen piti kiinni todellisuudessa. Kaarsimme vain ohi, kurkkasin vähän tuttuun pihaan ja viivyin pikaisen hetken muistoissani siellä pihassa pidetyssä kevätjuhlassa, jossa Valokin pääsi esiintymään. Silloin oli samanlainen, helteinen ja paahteinen päivä.

On ollut hauskaa käydä tutkimusretkillä uuden kodin ympäristössä. Tänään totesin, että vartin kävelymatkan päästä löytyy uimaranta ja vietimme monta tuntia varpaita uitellen (lue: estin kolmosta viitisensataa kertaa juoksemasta päätäpahkaa kohti äkkisyvää ja hän hekotti kovaäänisesti roiskien vettä ympäriinsä). Olen asunut ja tehnyt töitä eri paikoissa Helsingissä jo niin kauan, että moni alue on saanut hahmon. Uusien tutkimusretkien myötä oma päänsisäinen kartta sen kuin vain täydentyy ja alueet linkittyvät toisiinsa. 

Elämä tuntuu kovin hyvältä nyt. Sen haasteet ovat arjen haasteita, helppoja ymmärtää ja läpikäydä. Kaikki on tasapainossa. Upeat, kesäiset kelit vain korostavat sitä, kuinka hyvin kaikki on. Ja samalla se on vähän pelottavaa. Elin monta vuotta elämää, jossa oli hyvin surullinen pohjavire ja Valon sairauksien vuoksi aina sai olla varuillaan. Välillä pelkään, että tämä onni ja elämän helppous viedään minulta ihan koska tahansa pois. En tiedä miksi. Elämässä ei ole "saat mitä ansaiset" -kerhoa eikä "et saa enemmän kuin jaksat kantaa" -kerhoa. Se viskoo tapahtumia eteemme ja meidän täytyy ne jotenkin elää lävitse, selviytyä. Kukaan ei takaa, etteikö vaikean koettelemuksen perään tulisi lisää. Ja jotkut elävät elämänsä säästyen kaikilta suurimmilta kolhuilta. Ei ole takeita mistään ja juuri se kai pelottaa. 
Vaan turha jäädä märehtimään. On keskityttävä hetkeen ja siinä kaikki on hyvin.