Oppilaana

Olen kirjoittanut monta kertaa siitä, kuinka paljon Valo opetti minua. Nyt, kun vauvavuosi alkaa olla taputeltuna, voin todeta jo oppineeni kolmoseltakin vaikka mitä. Kurkku suorana bussissa / kaupassa / kadulla karjuva kolmonen on tehokkaasti hälventänyt ajatukset siitä, että aikanaan esikoisen rauhallinen käytös em. paikoissa olisi ollut nerokkaan ja ansiokkaan kasvatustyöni tulosta. Tietenkään vauvassa ei vielä hirveästi varsinaisen kasvatustyön merkkejä näy, mutta minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö suuresti tunteva ja tempperamenttinen kolmonen vastaisuudessakin järjestäisi katseet kääntäviä kohtauksia.

Kahden rauhallisen ja mietteliään pojan jälkeen olen saanut vauhdikkaan ja kovaäänisen kolmosen, se tuli selväksi jo viime helmikuussa kolmosen ensikarjaisulla (joka todellakin oli karjaisu, ja melko vaativa sellainen). Tiedän jo nyt, että siinä tulee olemaan paljon haastetta minulle, joka olen itsekin ennemmin rauhallinen ja mietteliäs. Onneksi kaksi edellistä veljestä ovat kasvattaneet minulle melkoiset lehmän hermot.

Siinä, missä ennen ajattelin, etten koskaan, ikinä, missään tilanteessa, lahjo lastani ruualla hiljaiseksi julkisella paikalla, olen tehnyt sitä kolmosen kanssa kun mikään muu ei enää auta. En usein, mutta ns. pakottavan tarpeen alla. Rattaisiin on jemmattu hätävaraksi ja tarpeelliseen lahjontaan porkkananaksupussi, jota olen käyttänyt esimerkiksi täpötäydessä ruuhkajunassa sekä joulun alla useiden metrien pituisessa postin jonossa.

Vaikka olen ollut kymmenen vuotta töissä lasten parissa ja kokemuksen kautta todennut että erilaiset kikat toimivat eriluonteisten lasten kanssa, niin vasta kolmonen on saanut minut jotenkin todella havahtumaan ja pohtimaan aihetta. Ajatukseni vanhemmuudesta ovat aikaisemminkin olleet mielestäni aika laajat ja monimuotoiset, mutta hyvä äitiys näyttäytyy kolmosen myötä taas uudenlaisessa valossa ja laajemmin kriteerein. Olen tosi iloinen siitä, että olen saanut lapseni juuri siinä järjestyksessä kuin he ovat tulleet; rauhallisen esikoisen, joka opetti 18-vuotiaalle minulle mitä on äitiys, vastuu ja aikuisuus (ja joka yhä edelleen tuo kaikki uudet kehitys- ja elämänvaiheet eteeni ensimmäistä kertaa), erityisen Valon, joka opetti elämän merkityksestä, ihmisarvosta ja omien ennakkoluulojeni kohtaamisesta, sekä kolmosen, jonka kasvattamiseen olen kahden edellisen jälkeen valmiimpi ja joka varmasti tulee opettamaan minulle vielä yhtä sun toista.

Julkisuudessa on puhuttu paljon  prismavanhemmuuskammosta, mutta itse olen aina ajatellut vanhemmuuden ennen kaikkea haasteena. Yhdelläkään gurulla ei ole tarjota parempaa mielenhallintamenetelmää kuin mitä kiukkuava taapero tarjoaa. 

Kommentit

  1. Mielenkiintoista! Miksei lapselle saisi antaa porkkanaa bussissa, jotta jaksaa matkustaa? Mistä tuo juontaa, ettei saisi antaa? Itse olen ilman muuta pitänyt aina jotain hätävarana (yleensä juuri porkkanoita tai rusinoita).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tottakai saa antaa, eikai siinä mitään kovin kummoista ole. Ihan yleistä ja normaaliahan se on. Olen vain aikaisemmin ajatellut, etten halua lahjoa ruualla. En ajattele enää. :D

      Poista
    2. Lapsille ei tulisi opettaa lohtusyömistä. Eli jos harmittaa, niin harmi olisi hyvä lohduttaa pois, eikä antaa syötävää siihen. Lohtusyöminen on kovin yleistä ja voi johtaa ongelmiin aikuisiällä, jos on tottunut aina hakemaan lohtua ruuasta. Tätä oletan kirjoittajankin tarkoittaneen. Hätävararuoka on suotavaa antaa ennen mielenkuohuntaa ennaltaehkäisevänä. Näin ei toki aina ehdi tehdä, mutta noin niinkuin ihannetapauksessa.

      Poista
    3. Kiitos ajatukseni laittamisesta ns. akateemisempaan muotoon. Juuri tämän syy-yhteyden välttäminen on tavoitteena. 😊

      Poista
  2. Monessa jutussa olen myös ajatellut tuota miten lapset ovat minua opettaneet!
    Jokaisen lapsen kohdalla on tullut uutta ymmärrystä, ja kuvitelmat itsestäni hyvänä kasvattajana ovat rapisseet :))).
    Vielä kahden ensimmäisen jälkeen minua kummastutti monet muiden vanhempien tavat toimia, ei enää....
    Ihanaa on ollut seurata kirjoittamistasi, ja sitä miten elämä kantaa!
    Kaikkea hyvää,
    Riikka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ihmisellä on mahdollisuus oppia koko elämän ajan.
      Kiitos kauniista sanoista! 😊

      Poista
  3. "- - Olen tosi iloinen siitä, että olen saanut lapseni juuri siinä järjestyksessä kuin he ovat tulleet; rauhallisen esikoisen, joka opetti 18-vuotiaalle minulle mitä on äitiys, vastuu ja aikuisuus - -"

    Minusta taas on melko surullista, että vanhempi oppii aikuiseksi vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Mielestäni jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä vanhemmille, jotka ovat jo kasvaneet aikuisiksi ja vastuullisiksi, eikä joutua itsekkään kotileikkiharjoittelun välineeksi. (Vahinkoon on turha vedota, koska ei seksiä harrasteta vahingossa, enkä usko, että sinulle 18-vuotiaana oli myöskään epäselvää, miten lapsia tehdään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, sinun aiemmista kommenteistasi päätellen et hirveästi näe positiivisia puolia elämässäni muutenkaan.

      Itse en usko, että esikoiseni on kamalasti kärsinyt nuoresta äidistä. Nähdäkseni meidän elämä ei eronnut muiden lapsiperheiden elämästä muuten kuin siten, että äiti kävi lukion loppuun lapsen ollessa reilun vuoden. Uskon, että lapsi opettaa aika monelle aikuisuutta iästä riippumatta. Pienestä, 24h sinusta riippuvaisesta olennosta, vastuussa olemista on vaikea täysin harjoitella ennen hänen saapumistaan.

      Lähinnä koen, että kommenttisi osoittaa sinulla olevan aika stereotyyppiset ja ennakkoluuloiset asenteet nuoreksi äiteinä tulleita kohtaan.

      Poista
    2. Pitää kyllä sanoa, että suhtaudut M.M. ihailtavan zeniläisellä tyyneydellä tuon vakituisen perskärpäs-anonyymisi häiriköintiin. Itse olisin pistänyt varmaan jo ip-bannia tai jopa ottanut ip:n kautta selvää kommenttien jättäjän henkilöllisyyden. Ilmeisesti joillekin on niin kova pala, että suomalainen nainen on parisuhteessa afrikkalaistaustaisen miehen kanssa, että tämän naisen koko elämä, kaikki kokemukset ja teot muuttuvat paheksuttaviksi ja vääristeltäviksi. Edes edesmenneen poikasi tarina ei jää hänen rääpinnältään ja pahantahtoisuudeltaan rauhaan. Sitähän se rasismi on, dehumanisointia.

      Perskärpäs-anonyymille sanon vaan, että hanki itsellesi apua. Olet sairastunut vihaan.

      T: Loviisa

      Poista
    3. Kiitos Loviisa! Osan tämän anonyymin kommenteista olen alkanut poistamaan, ne, jotka ovat täysin ala-arvoisia. Luulen, että hän levittää omaa pahaa oloaan tänne meille muille kommenttiensa kautta tai ainakin yrittää sitä koska kuvittelee oman olonsa helpottavan. Onneksi minulla on superhyvä mentaalinen "lokasuoja". 😊

      Poista
  4. Vastakommenttina Anonyymille; miten voit tietää äitiydestä, jos et koskaan ole ollut äiti??

    Itse tulin ensimmäistä kertaa äidiksi kolmekymppisenä. Koin olevani kohtuullisen vastuullinen, aikuinen ihminen. Työelämässäkin olin ollut jo monta vuotta. Tiesin elämästä yhtä ja toista, lapsi ei ollut vahinko, todellakaan. Mutta silti hänestä anonyymin mittapuulla tuli siis "kotileikkiharjoittelun väline".
    Ennen lasta minulla oli etäinen käsitys siitä mitä sana "vastuu" tarkoittaa, mutta lapsen jälkeen tiedän mitä sana "vastuu" tarkoittaa. Olisin varmasti oppinut sanan merkityksen ilman lastakin, mutta kyllä lapsen saaminen kirkasti sen aika pian. Ilmeisesti opin aikuiseksi vasta lapsen saamisen jälkeen.
    Nyt kohta esimurrosikäisen lapsen äitinä olen taas uuden edessä. Lapsestani tulee ilmeisesti jälleen "kotileikkiharjoitteluni väline".

    Voi pojat, on meillä monenlaisia mielipiteitä :) .

    Kevättä ja aurinkoa kohti! :)

    t. Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari! Juuri tätä yritin omassa vastauksessani anonyymille selittää. Sinä teit sen paremmin. 😊

      Poista

Lähetä kommentti