Viikon poliittinen

Presidenttiehdokas Huhtasaari oli pitämässä puhetta viime viikon loppupuolella meidän vakiostospaikkamme lähistöllä. Puolueaktiivit tarjoilivat (mitäpä muutakaan kuin) suomikarkkeja ohikulkijoille ja Huhtasaari tykitti mikrofoniin kuinka monikulttuurisuudesta on tullut vaarallinen ismi ja kuinka se, ettet halua meidän Suomeen ulkomaalaisia, ei ole rasismia, vaan sinulla  on oikeus olla huolissasi maasi turvallisuudesta.

Kävelimme viileän tyylikkäästi innokkaan, mutta onneksi kohtuullisen harvalukuisen kannattajakunnan läpi, kohti juna-asemaa. En voinut olla miettimättä, mitä väkijoukossa ajateltiin meistä; yönmustasta miehestä, vaaleahipiäisestä tötteröpäästä ja rattaissa tönöttäneestä kolmosesta. Mies pysähtyi ottamaan suomisuklaata ja puolueaktiivi totesi hänelle painokaasti "noniin". Minun sisälläni riehui teinivuosien kiivas aktivistityttö, joka halusi järjestää juurihetinyt, sillä siunatun sekunnilla, kiivaan suvaitevaisuusperformanssin tai vähintäänkin yhden naisen mielenosoituksen persuismia vastaan. 31-vuotiaat aivoni estivät kuitenkin tilanteen realisoitumisen, eikä vähiten kahden paikalla pönöttäneen poliisin näkemisen johdosta. 

En siis jäänyt haastamaan, enkä kiistelemään, eikä siitä satavarmasti mitään hyötyä olisi ollutkaan. Voimakkaiden näkemyserojen kanssa on usein se ongelma, että keskustelutaidot puuttuvat kokonaan. Tai argumentit ovat niin ns. kämäsiä, että melkein itkettää. Toistetaan omia näkökantoja kuuntelematta vasta-argumentteja ja omien käsitysten kyseenalaistaminen on täysin mahdoton tehtävä. Itsekin olen tähän silloin teini-iän mielenosoitusaikoina syyllistynyt, mutta nyt ehkä onneksi vähän monialaisemmaksi keskustelijaksi kasvanut.

Ihmiset tykkäävät yksinkertaisista ja simppeleistä asioista, koska ovat pohjimmiltaan laiskoja ja haluavat päästä helpolla. Siksi poteroituminen on niin mukavaa. En sano, etteikö Huhtasaarellakin olisi totuuden siemen mukana monissa jutuissaan. En minäkään halua Suomesta turvatonta, enkä halua sosiaalisysteemin eläteiksi elintasosurffareita. Mutta tunnen niin paljon maahanmuuttajia (ja vieläpä sellaisia, jotka eivät mitään muuta haluakaan kuin tehdä töitä ja olla mukana tässä yhteiskunnassa), etten oikein voi nähdä Suomen monikulttuuristumista pelottavana uhkana.

Tylsät 31-vuotiaat aivoni päättivät lopulta vastustaa kapeakatseisuutta äänestämällä vaaleissa Huhtasaarta vastaan. Valitsin sen toisen räväkän ja nuorehkon naisehdokkaan, sen, joka vaalitenteissä sai minut eniten nyökyttelemään. Ja mitä tulee niihin viime viikon loppupuolen puolueaktiiveihin, toivon, etteivät he pysähtyneet ostamaan hedelmiä ja vihanneksia niiltä muutaman metrin puheen pitopaikasta eteenpäin torikojua pitäviltä arabeilta, joilla on varsin kilpailukykyiset hinnat... Vai pitäisikö sittenkin toivoa, että he pysähtyivät, tutkivat tuotteita, ostivat ja ehkä vaihtoivat muutaman sanakin - ja saivat uusia ajatuksia?


Kommentit