Avautumista

Ammattilaisten kehuma psyykeni alkaa pikkuhiljaa murtua. Psyyke, joka on kestänyt avioeron ja Valon sairaudet ja kuoleman, ei hetkittäin oikein jaksa kannatella. Näen ihan liikaa painajaisia siitä kuinka vauva kuolee kohtuun (ja näissä unissa vatsa muuttuu aina läpinäkyväksi ja näen kuinka vauva muuttuu elottomaksi). Raskaus tuntuu jumalta pilalta. Lällällää, ette te saakaan mitään lasta. Välillä tekisi mieli pistää myyntiin kaikki vauvalle hankitut tarvikkeet, nostaa tili tyhjäksi ja suunnata johonkin, jossa olisi lämmintä ja aurinkoista. Ei sitten, unohdetaan koko homma!

Yritän pysyä liikkeellä ja keksiä tekemistä joka päivälle, koska silloin päivät kuluvat nopeammin eikä raskaus pyöri niin kokonaisvaltaisesti mielessä. Mies totesi taannoin asuntoa katsoessaan, ettei keksi enää mitään siivottavaa täältä ja se taitaa olla totta. Jopa olohuoneen matto on pesty juuriharjan kanssa kyykkien meidän vessassa. Voin kertoa, että se oli ihan mielenkiintoinen operaatio, joku saattaisi jopa sanoa, että tilaa ei ollut tarpeeksi. Mutta siitä tuli mahtava fiilis.

Fyysisesti jaksaa ihan hyvin, kunhan pitää kunnosta huolta kävelyretkillä ja jumpalla. Portaat nousevat tilanteeseen nähden kevyesti ja kyykkyliikekin toistuu aika vaivattomasti viisikymmentä kertaa. Mutta viikon ajan minua ovat piinanneet päänsäryt, jotka alkavat sillä hetkellä kun avaan silmäni ja loppuvat kun illalla nukahdan. Ja minun päätäni ei oikeasti särje ikinä!
Turvotuksen, refluksin, särkyjen ja vajaan toimintakyvyn keskellä ajatukseni ovat Valossa, jonka elämässä ne olivat mukana kehdosta hautaan, ja suren. Ei ihme, ettei häntä aina niin hymyilyttänyt... Tai oikeastaan ihme, että toisinaan sentään hymyilytti ja siksi myös tiedän, että tässä on ihan turha valitella olojaan.

Valon kuolemasta on pian tasan vuosi aikaa. Varmaan olo on levoton senkin takia. Ennen vuosipäivää olen synnyttänyt, koska käynnistys tapahtuu ensi viikolla. Käynnistys. On se kumma, että minun kroppani joko toimii liian aikaisin tai sitten se ei toimi ollenkaan. Ennenaikainen tai yliaikainen, muttei vahingossakaan täysiaikainen. En oikein tiedä, toivonko vielä armon aikaa vai sitä, että kroppani pakotetaan synnyttämään. Kumpikin vaihtoehto vaikuttaa olevan syvältä, mutta todennäköisesti en edes saa itse hirveästi vaikuttaa asiaan, vaan lääkäri päättää puolestani.

Seuraavan tekstin julkaisen kun synnytys on ohi. Siihen asti yritän psyykata itseäni ajattelemaan, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin eikä tässä ole mitään hätää.