11 kuukautta

Joulu tuli ja meni. Vuosikin vaihtui. Mutta perhe on aloittanut vuoden samalla kokoonpanolla kuin se sen lopettelikin. 
Oli oikeastaan tosi ihanaa viettää pyhät ja välipäivät rauhassa, ensimmäistä kertaa vuosiin. Valon kanssa hoitorutiinit, lääkitykset ja sairaskohtaukset eivät tunteneet käsitettä loma, vaikka juuri sitä olisi joka vuosi kaivannut. Oli haikeaa, että Valo ei ollut paikalla, mutta samalla kuitenkin osasin nauttia ja arvostaa lekottelumahdollisuutta.

Omasta fyysisestä olosta en halua liikaa valittaa, sanotaanko vaikka, että olen kypsä. Tulokaskin olisi nyt täysiaikainen, mutta ilmeisesti hänellä ei ole minkäänlaista kiirettä. 

Koska enimmäkseen valvon öisin, on ollut aikaa kuunnella yön ääniä. Hätkähdin kun tässä taannoin esikoisen huoneesta kuului Valolle niin omituinen hengitysääni. Aivoni kuittasivat sen automaattisesti Valon ääneksi. Ajattelin jopa, että onpa hyvä kun Valo sentään nukkuu hyvin. Kunnes hetken päästä tajusin, että Valo ei ole täällä. Valon kuolemasta on pian kulunut 11 kuukautta, mutta aivot eivät sitä edelleenkään aina muista. 
Tapahtumasta ei tullut kuitenkaan erityisen surullinen olo, vähän hölmistynyt vain. Oli itse asiassa  aika ihanaa unohtaa totaalisesti hetkeksi Valon kuolema ja elää koko perhe kokonaisena. Mutta sitten kun tajusin, ettei niin ole, niin palasin vain normaalitilaan, arkeen, jonka olen jo hyväksynyt ja johon olen tottunut.

Toivottavasti pian saamme kuitenkin kokea seuraavan elämänmullistuksen ja pääsemme tutustumaan pieneen uuteen ihmiseen. Onnellista uutta vuotta kaikille!