Surun kohtaamisesta ja kokemisesta

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1471663256450¨
http://www.valomerkki.fi/aiheet/elama/laheista-saa-surra-vaikka-lopun-ikaansa

Mari Pulkkinen julkaisi tässä jokin aika sitten suomalaista surua käsittelevän väitöskirjan, josta oli useammassakin paikassa juttua, mm. noista linkittämistäni artikkeleista voi lukea lisää.

Oma kokemukseni on ollut, että hyvin harvalla niistä ihmisistä, joita minä olen kohdannut, on ollut uskallusta miettiä, mitä oikeasti tarkoittaa oman lapsen kuolema. Jos kuoleman ja surun kohtaaminen ylipäätään on jollekulle hankalaa, niin varmasti lapsen kuolema on sitä hankalampaa. Jostain syystä syvälle muistiin ovat painuneet ne ihmiset, jotka eivät edes kasvokkain kohdatessa ole kyenneet esittämään osanottoaan, vaan ovat vältelleet aiheen esille ottamista. Tai ihmiset, joista ei Valon kuoleman jälkeen ole kuulunut enää pihaustakaan.
Olen miettinyt paljon, miksi nämä ihmiset ovat jääneet niin voimakkaasti mieleen. Ei kyse ole siitä, että olisin katkera tai ajattelisin heitä tummin sävyin. Jotenkin suruvalitteluilla kuitenkin kunnioitetaan ennen kaikkea kuollutta, annetaan merkitys ja tunnustus hänen elämälleen. En minä halua pään paijaamista itselleni, mutta se, että sanotaan osanoton muodossa Valon elämän olleen merkityksekäs ja että häntä tulee ikävä, se tuntuu tärkeältä.

Vertaistukipalstoilla tulee paljon eteen myös niitä, jotka ovat saaneet kuulla töksäyttelyä. Miettikääpä, miten joku kehtaa sanoa myöhäisen kohtukuoleman kokeneelle, että "ette te olisi kuitenkaan kolmen lapsen kanssa selvinneet", tai oman lapsensa kätkytkuoleman läpi eläneelle, että "se oli varmaan vammainen, parempi että kuoli". Eivätkä nämä ole mitään harvinaisia ja yksittäisiä kommentteja, vaan aika monelle vastaan tulleita.
Itse en ole juuri töksäyttelyjä joutunut onneksi vastaanottamaan. Kerran on sanottu, että pitäisi mennä eteenpäin. Kommentti tuntui todella, todella epäreilulta ja aiheutti tyhjän tunteen sisälleni. En oikein tiennyt alkuun, mitä ajatella siitä tai miten siihen pitäisi suhtautua. Nimittäin jos jostain olen tässä puolen vuoden aikana ollut ylpeä, niin siitä, miten olen pystynyt Valon kuolemaa käsittelemään. Siitä, etten ole hautautunut surun ja mustuuden syövereihin, vaan kaiken surun keskelläkin juuri nimenomaan mennyt, tehnyt ja kokenut.

Pulkkinen puhuu siitä, että suru ei ole niinkään prosessi tai työ, vaan kokemus. Se ei ole siis asia, jonka voisi tiettyjen vaiheiden kautta selättää. Kokemukset ovat yksilöllisiä ja vaikuttavat jokaisen elämässä eri tavalla. Minullakin menee enimmäkseen tosi hyvin. En itke enää niin paljon ja mielessä on paljon muutakin kuin Valo, vaikkakin hän on aina siellä jossain taustalla, ihan koko ajan, niin kuin lapset äideillä ovat. Ja sitten toisinaan iskee kamalan voimakas ikävän hyökyaalto, kaiken muun tekemisen ja ajattelun pysäyttävä. Esimerkiksi tällä viikolla olisin antanut mitä vaan, että voisin taas leikkiä Valon kanssa satuleikkejä tai lukea Petteri kaniinin tarinoita. Ihan mitä vaan. Ajatus siitä, ettei enää ikinä, on välillä kovin musertava.

En tiedä, miksi suru, kuolema ja ikävä ylipäätään koetaan niin kauhean välteltäviksi asioiksi. Ehkä se liittyy oman kuolevaisuuden kohtaamiseen tai lähimmäisten menettämisen pelkoon. Välillä tuntuu, että läheisen kuoleman jälkeen suru pitäisi vaan mahdollisimman nopeasti käsitellä ja surra pois, vaikkei se ole edes mahdollista. Jos ei suru ja ikävä eivät jää päälimmäiksiksi ja ota otetta koko elämästä, niin ehkä niilläkin voi olla paikkansa eheässä, kokonaisessa ihmisessä?

Kommentit

  1. Siskon kuolemasta on nyt vuosi, 4kk ja muutama päivä. Olen hyväksynyt tuon surun osana minua. Se on osa minun tarinaan. Välillä henki salpautuu ja tulee niin tuskainen olo. Mutta menen aina niitäkin tunteita päin, pelkäämättä. Tiedän jo että välillä on helpompaa. Elämässäni on paljon hyvää ja kivaa, tavallista ja hauskaa, tavallista ketutusta ja pieniä murheita. Siskoni jäi kiinni suruun ja mustaan ja ne veivät hänet mukanaan. Olen ylpeä sinusta vaikka en sinua tunnekaan. Sydän, oikein sydänlämmin sydän. Noora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora. Lämpimiä ajatuksia myös sinulle. Olet joutunut kokemaan paljon surua ja murhetta. Tiedän, ettei mikään voi korvata menetettyä, mutta tiedän myös, että elämään kasvaa uutta, jos antaa luvan. Eikä se uusi vie mitään muistoista ja vanhasta pois. <3

      Poista
  2. Ihanaa kun löysin tämän blogisi, sillä kadotin tämän talvella :D Puhuttelevia tekstejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hepa! Muistan kyllä sinut ja kommenttisi. :) Mukavaa, että löysit takaisin.

      Poista
  3. Olen myös miettinyt paljon, miksi surua vähätellään ja miksi surijaa on niin vaikea kohdata. Miksi ei saisi olla ikävä menetettyä, miksi ei saisi itkeä? 'Älä enää itke' (eli tule taas normaaliksi itseksesi, piilota paha olosi minulta, en halua nähdä sinua tuollaisena). Toki tuohon lauseeseen sisältyy vähän lohdutustakin, mutta itse koen sen noin.

    Nykyaika korostaa positiivisuutta ja kaiken negatiivisen piilottamista. Kun on surua ja huono olo, sitä ei saisi sanoa ja näyttää. En ymmärrä tätä! Vastoinkäymisten kohdalla sitä tukijaa ja vierelläkulkijaa on hyvin vaikea löytää.

    Anu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja toisaalta vastoinkäymisten kohdalla sitä huomaa, ketkä elämässäsi olevista ihmisistä todella merkitsevät jotain ja ovat valmiit olemaan vierelläsi. Itse olen kokenut sen tosi arvokkaaksi asiaksi. Ehkä toisenlaiset ihmiset joutavatkin mennä...

      Tuo sinun ajatuksesi kommentista "älä enää itke" on hieno. Usein sanojakaan ei varmaan ymmärrä, mitä hänen sanojensa takana piilee tai luulee piilottavansa sen, kuinka huonosti kestää pahaa oloa.

      Poista
    2. Tässä pätevät juuri Mistä tunnet sä ystävän -laulun sanat niin hyvin. Ajat ankeimmat selvittää, kuka vierelles vielä jää.. Tukijalla ja todellisella ystävällä on aitoa halua helpottaa toisen oloa eikä vain kääntää päätä pois.

      Anu

      Poista
  4. Juurikin näin. Joskus se tukeminen voi toki olla vaikeaa, jos joutuu kohtaamaan itselleen vaikeita asioita. Mutta yhtä kaikki se joka välittää, pysyy rinnalla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti